Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Sielunkuvaus
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1902.
1.
Kirstillä oli äidistään kaksi eri kuvaa, toinen, joka vastasinykyisyyttä ja todellisuutta, ja toinen hämärämpi, joka lapsuudenaikaisimpiin aikoihin liittyi. Siltä ajalta hänelle oli jäänyt mieleenmonta pientä tapausta, joita myöhemmin omituisella hellyydellämuisteli, mutta tuskin uskoi tosiksi. Kerrankin isää kotiin odottaessaoli äiti pannut heidät kaikki lapset piiloon, minkä mihinkin, —nuorempi pikkusiskoista oli silloin vielä niin pieni, että mahtuiison vaatekorin kannen alle, — ja itse hän piiloutui Kirstin kanssakaapin taakse. Isä kulki huoneesta huoneeseen heitä hakien ja ääneensäihmetellen. Kirstistä se kaikki oli sanomattoman hauskaa, ja kun äitipuristi käsivarresta ja käski olla ihan hiljaa, koitti hän pidättäänauruaan, niinkauan kuin taisi, kasvot tulipunaisina ponnistuksesta.Mutta yhtäkkiä se kuitenkin tyrskähti kuuluville, ja silloin isä heidätlöysi. Hän oli yhtä iloinen kuin he kaikki muutkin, pyöritti äitiäympäri lattiaa, kutsuen häntä pieneksi, vallattomaksi tytökseen jalapsia karkulaisikseen. Ja sitten suuteli heitä jokaista erikseen.
Iltasin äiti aina hiipi lastenkamariin valkoisessa yöpuvussa ja hiuksetpitkässä palmikossa, — hän oli silloin aivan nuoren tytön näköinen.Vuoteen laidalle istahti ja rukoili pienen, tutun rukouksen, melkeinaina saman. Joskus hän rukoili muutakin, mutta silloin Kirsti eitahtonut nukkua, vaan pyysi ja pyysi, kunnes sai oman rukouksensa.Sitten äiti veti peiton heidän ylitseen, — ja puhalsi kuumaahengitystä niskaan, "että tulisi lämmin".
Isän oli tapana sanoa äitiä neljänneksi lapsekseen ja iloisellatuulella ollessaan kantaa häntä pitkin huoneita. Silloin oli äiti mukapelkäävinään ja hyyristyi isän kaulaan kiinni. Kirstiä nauratti, ja hänjuoksi jäljessä; hänestä äiti pelkäsi turhia, isähän oli niin voimakas,että hyvin olisi jaksanut kantaa sekä hänet että äidin.
Myöhemmin hän tätä aikaa ajatellessaan ymmärsi, kuinka isä oli ollut sekeskipiste, jonka ympäri äidin kaikki ajatukset pyörivät. Isälle iloksiolivat tarkoitetut kaikki hänen pienet päähänpistonsa, huolenpitonsaja keksintönsä. Äiti oli ollut niitä naisluonteita, joitten suurinsulo on lapsellisuudessa, minkä he vuosikausia säilyttävät. Kevyttä,taipuvaa, pehmeää lapsenmieltä, joka ei näy koskaan aikovan vakaantuaeikä vanheta. Aina se löytää syytä iloiseen nauruun, aina se on täynnäoikkuja ja mielitekoja ja samalla loppumatonta uhrautumisen halua.Ajatella äitiä ilman isää, — se olisi ollut mahdotonta.
Kirstin ollessa kaksitoista vuotta, isä kuoli äkkiä halvaukseen.Pikkusiskot olivat molemmat silloin hyvin pikkuisia ja ymmärtämättömiä;hautajaispäivänäkään eivät tienneet parempaa kuin leikitellämustareunaisilla konvehtipapereilla ja juosta nauraen vierastenjaloissa.
Äiti ei senjälkeen enään oikein tullut entiselleen. Kirsti muisti hänetmyöhemmiltä ajoilta ja kasvinvuosiltaan aina hiukan heikkona, ainasurullisena ja kuin väsyneenä. Ikäänkuin äiti aina olisi elänyt jossainkaukaisessa menneisyydessä ja katsellut nykyisyyttä ainoastaan sen läpi.
Kirstin elämään oli isän ennenaikainen kuolema muodostanutjonkinlaisen rajapyykin. Hän oli sattumalta ensimäisenä juossut siihenhuoneeseen, missä isä työpöytänsä ääreen kaatuneena makasi, ja se oliyksityiskohtia myöten syöpynyt hänen herkkään lapsensieluunsa. Muttahän ei puhunut siitä ko