Produced by Tapio Riikonen
Jutelma kahdessa osassa
Kirj.
Helsingissä, 1875.
Uuden Suomettaren kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
Edellinen osa:
Viaton.
I. Jolsan Matti ja hänen vaimonsa
II. Veljekset
III. Rikos
IV. Varpuset
V. Rytilä saa uuden isännän
VI. Rauhallisia vuosia
VII. Ensikerran kyydissä
VIII. Kaksi toveria
IX. Puoti-poika
X. Vanhat tuttavat
XI. Anteron neuvot
XII. Mitä matkalla Rytilään tapahtui.
XIII. Mitä kapteeni Kornmanin aiottu lähtö merelle vaikuttaa
Jolsan Matista.
XIV. Viittauksia
XV. Murtovarkaus
XVI. Provastin perhe
XVII. Vähäinen keskustelu ja sen seuraus.
Toinen osa:
Syylliset.
I. Kauppias ja hänen puotipoikansa
II. Naapuri-perheet
III. Vanha Eeva
IV. Kapteenin tytär
V. Yöllä ennen rikosta
VI. Haaksirikko
VII. Kuolleita ja aaveita
VIII. Isä on kumminkin isä
IX. Vehkeitä
X. Päivä alkaa koittaa
XI. Iltahuvit Rytilässä
XII. Seikat selvenevät
XIII. Lopussa kiitos seisoo
Jolsan Matti ja hänen vaimonsa.
"Oma maa mansikka, muu maa mustikka" — sanoo suomalainen sananlasku.Sen sananparren totuus näkyykin kaikkialla Suomessa; sillä harvakansalainen rakastaa niin maatansa kuin Suomalainen. Hänen maansa on,jos sitä muihin maakuntiin maailmassa vertaa, köyhä; mutta kumminkin onse tunne, missä hän ensikerran päivän valon näki, hänelle kallis. Jokaukaisia aikoja takaperin huomattiin tämä, ja niin luemme esimerkiksieräässä kertomuksessa jo toista sataa vuotta takaperin eräästäSaksalaisesta merikapteenista, jolla satunnaisesti oli joitakuitaSuomalaisia laivamiehiä laivassaan: "Ihmeteltävä on näiden Suomalaistenlujuus; mutta vielä ihmeteltävämpi on se alituinen ja syvä rakkaus,joka heissä elää kylmää, pohjoista kotimaatansa kohtaan. He ovatuskollisia ja rohkeita; vaaran suuruus ei heitä peloita. Mutta kunikävä kotimaahansa saa vallan heissä, silloinpa ei suurin palkkakaansaa heitä jäämään. Koti elää heidän mielessänsä ja kiiruhtamastakotiinsa ei voi kukaan estää heitä, kun ovat jonkun pitemmän ajanolleet sieltä poissa". — Ja tässä lauseessa, minkä muukalainen antaasuomalaisista merimiehistä, asuu totuutta. Meren rannoilla saammenähdä, varsinkin merikaupungeissa, vanhuksia tukulta, mitkä ovat ikänsäkyntäneet Ahden vakoja kaukaisilla vesillä, mutta aina tuon tuostakinkäyneet katselemassa onko koto Pohjassa entisellä paikallaan, — kunnesvihdoin jäävät tähän rakastettuun kotimaahansa kuolemaan. Tavallisestiovat nämä entiset merimiehet köyhiä, sillä nuoruudessaan eivät he oletienneet säästää mitään vanhojen päiväinsä varaksi, ja moni heistä käyviimeiset aikansa talosta taloon kerjäten, ellei pitäjäs muulla tavallaole heistä huolta pitänyt. Useammat heistä ovat rehellisiä, pianlapsellisia olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista rikoksista,mihin heillä kumminkin olisi ollut tilaisuutta. Moni heistä on ollutvaaroissa semmoisissa, joita emme me, maa-moukat, voi aavistaakaan. Jakun he meiltä leipä-kultaa pyytävät, emme ensinkään osaa ajatellakaan,mitä kaikkia pyytäjät ovat kärsineet ja nähneet. Mutta j