Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Santeri Ivalo
Ensimmäisen kerran ilmestynyt
Otavan kustantamana Helsingissä 1890.
Turpea ja kostea oli maa notkossa, ja aina väliin vilahtivesilätäkkökin mättäiden kolossa. Kellahtava oli koivikko; alemmiltaoksilta varissut, mustunut lehti peitti paikoitellen jo paksultinuutuneen nurmikon. Samea oli ilma illan suussa. Oli se päivälläpaistanut, ja kirkkaastikin, mutta kolkoksi kävi, kun taivas pilveili.
»Kaikki harmajata, maa ja taivas», tuumi itsekseen Eljas, kun pyssyolalla asteli niityn poikki, jossa joka askeleelta maa alla notkahtelija roiskutti vettä saapasvarsille. Viemärin syrjää oli tanakampikulkea, sinne kääntyi hän, sillä saattoihan siellä vielä joku sorsakinpiillä pensaan juurella, vaikka johan niitä sinä kesänä oli useitaammuttu. Eikähän tuo enää jänistäkään näkynyt Jalo löytävän.
— Jalo, Jalo, Jalo, Jalo! Eljas vihelti pitkään ja kimeästi. —Kotiinpäin taidan painaa. — Oikealle hän kääntyi, vihelti taaskinpitkään, nousi aidan yli ja alkoi astella ahon rinnettä. Oli siinämurros muudan puolilaho, siihen istahti hetkeksi.
— Pilveen meni taivas, puheli Eljas itsekseen. — Kirkas se olisimuutoin vielä ilta ollut, ja hauskempi, kun taas viimeistä kertaakotiansa kulki… Niinpä niin! huomenna Helsinkiin päin. Ensi kertaasinne outoihin oloihin käsiksi… Äitimuori sitä jo oli sureskelluthänen näin nuorena lähtöään tuohon Baabeliin, kuten sanoi, jossa joniin monta kunnon poikaa oli pilalle mennyt. — Hm… Ainahan niitävaaroja, varsinkin löyhille luonteille, jotka heittäytyvät arvelemattavirtaan. Pahempikin se henki on, joka siellä kuuluu vallitsevan,mädännyt henki. Oli sitä jo koulukaupunkiin tuntunut jokunen tuulahdustuota ajan kuolettavaa myrkkyä, joka uhkaa tuhota maailmasta kaikenaatteellisuuden, kaiken puhtauden, viedä nuorisolta sen ihanteet jajättää jäljelle tiesi minkälaisen »todellisuuden», josta kerskailee.Oli sitä jo siksi kuulunut, että näki mihin se viepi: sehän se juuriturmioon viepi monta kelpo poikaa, väkisinkin se… — Katsos pahuus,kun koppelo tuosta juuri pörähti; — sinne menköön, omille teilleen! —Tullevatko Iikka ja Antti Helsinkiin? Heidän kanssaan sitä usein oliviime vuonna ollut puhetta, mihin suhteeseen sitä pitäisi asettuatuohon ajan suuntaan, mitenkä siihen taisteluun olisi ryhdyttävä. Heolivat vakavasti päättäneet sotia tuota ajan myrkkyä vastaan elämänsäläpi, ensin ylioppilaina, sitten kansalaisina. Se neuvo oli ollutopettajienkin lähtöeväs, noitten hyvää tarkoittavien, ja sitä olipoikain velvollisuus seurata. — Vähänhän he, vähäväkiset, saavataikaan, mutta kun itse pysyvät puhtaina ajan tahrasta ja tekevät minkävoivat, niin turhaa heidän työnsä ei ole. — Ei ole! Eljas hypähtipystyyn murrokseltaan. — Meissä on tahtoa ja uskoa, ja missä on tarmoaja luottamusta asian oikeuteen, siellä kestävät ihanteetkin nuorisossa.— »Alaston todellisuus», se ei ole muuta kuin omien heikkouksiensahuono puolustus. Eljas viskasi hartioitaan halveksien.
— Mutta mihin se Jalo… Jalo, Jalo, Jalo, tule pois! Tainnut on jomennä kotiin.
Tikka nakutti siinä petäjän kyljessä, hyppi, kierteli runkoa ja iskiaina voimakkaasti ja tarkasti nokkansa koloon. Eljas päätti ampuapyssynsä tyhjäksi. Eihän tuota otusta parempaakaan nyt näkynyt saavan;myöhäiseksi jo kävi ja usva laskeusi. — Petäjän juurelle putosinakuttaja.
Eljas katseli siinä raatoa.
— »Kirjava kuin tikan siipi», semmoiseksihan sitä tätä maailmaasanotaan. On siinä mustaa, mutta on siinä valkoistakin, ja pakkoko onr