Produced by Tapio Riikonen

KEVÄT JA TAKATALVI

Kirj.

Juhani Aho

WSOY, Porvoo, 1920

KEVÄT

1.

Hän oli toverinsa kanssa myöhään illalla saapunut yöpaikkaan,läpimärkänä sateesta. Saatuaan vähän kuivaa ylleen he olivatheittäytyneet kumpikin vuoteelleen lämpimäin ryijyjen ja nahkasten alleja nukkuneet kohta.

Kun hän aamulla hiljalleen heräsi, ei hän ensin tahtonut mitenkäänsaada muistiinsa palautetuksi, missä oli ja kuinka oli tänne tullut.Hänen silmäänsä tunki vähän päivänvaloa jostain katon rajasta, muttaalempana, missä hän lepäsi, oli vielä puolihämärä. Vähitellen selvisihänelle, että hän makasi aitassa, jonka orsilla riippui peitteitä,hameita ja valkeita vaatteita monessa kerroksessa. Seinän rakoihin olipistetty kukkivia pihlajan ja tuomen oksia, joiden tuoksun hän tunsisitä suloisempana ja voimakkaampana, kuta enemmän valveutui. Javähitellen alkoi korva omistaa ääniä ulkoa. Hevosen kello kalkattijossain, ja vasikka ynähti. Käki kukahti ylhäällä aivan seinän takanaja sai hänet täysin hereille.

Kuinka hän oli tänne tullut?—Kuka hän oli?—Mitä varten hän olitäällä? Hän oli nukkunut mielestään yön niin pitkän kuin olisisiirtynyt toisesta elämästä toiseen. Oli kuin olisi pannut maatapienessä lukukammiossaan Helsingissä, palattuaan sinnemaisterinvihkiäis-tanssiaisista keväisenä yönä laakeriseppele päässään—ja vasta nyt siitä unesta herännyt.

Nyt kukkui niitä kaksi kilvan. Eilen oli satanut koko päivän. He olivatastelleet reput selässä karjateitä, rämpineet soita, eksyneet tieltä janähneet talon korkealla mäellä, jonne olivat nousseet läpi vettävaluvien lehtojen. Joku mies oli ollut vastassa, joku nainen olikulkenut pihan yli ja sieltä takaisin, ja isäntä oli pyytänytseuraamaan, ja sitten he olivat nukkuneet.

Sanomattoman suloinen tunne valtasi hänet, ja hän koetti uudelleennukkua. Mutta paistaahan siellä päivä, eihän siellä siis sadakaan eikätuule! Ja koska käki kukkuu ja vasikat tyytyväisinä ynisevät, niinonhan siis ilma kaunis ja lämmin!

Koko matkan Helsingistä pohjoiseen oli ollut kylmä takatalvi. Oli joluntakin tuiskuttanut ja tuuli ollut koko ajan luoteessa. Järvetkinolivat vielä paikoitellen jäässä ja lunta korpipaikoissa. Mieliala oliollut masentunut, minne tulivat. Edellinen vuosi oli ollut hallavuosi.Jos vielä tämäkin, niin on kaikki hukassa—se oli ollut pelkokaikkialla. Siirtyä sinne Helsingin juhlilta, nähdä nälkäistä karjaa jakerjäläisiä tiepuolessa horjuvan! Ja kaikki vain odottavat etelätuultaja sadetta ja paistetta. Ja yht'äkkiä oli tullut sade, ja nyt lupaatulla paiste.

Suomi, jota hän vain vähän oli ennen nähnyt, oli ollut niin ruma, niinyksitoikkoinen. Missä oli se Savon kehuttu kauneus?

Hän hypähti alas ja aikoi herättää toverinsa. Vuoteesta peitteen altanäkyivät hänen pyöreät kasvonsa, joista nukkuessakin kuvastuityytyväisyys ja varmuus.

Mutta ei, antaa hänen nukkua, ei hän kuitenkaan välitä luonnosta ja senkauneudesta.

Hän raotti aitan ovea ja jäi siihen ihmeissään seisomaan. Aamun koivalaisi jo tuulimyllyn siipiä ja kimalteli pihanurmikon ja tuvanturvekaton kastehelmissä. Mutta alempana oleva maisema oli yhtenäainoana sumumerenä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Siellä täällä nousisen pinnalta esiin joku metsäinen kukkula, ja jotkut mäen rinteelläolevat puut pistivät latvansa sen läpi kuin tulvan sisästä. Muttataivas oli kirkas ja poutainen.

Voimatta pidättäytyä kääntyi hän toverinsa puoleen:

...