Produced by Anna Siren and Hilja Haahti
Kirj.
Hilja Haahti
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1919.
Hehkuvan kevään maa
Caprin kevät
Siunaus
Pyhän Sebastianin nuolet
Fontana di Trevin vesipisara
Raunioiden tarina
Italiaa sillä tarkoitan.
Täällä pohjolassa kevät on vieno ja kaino, puiden lehdet hennonvaaleat, kukkaset ujoja ja uneksivaisia. Pohjolan kevät on hiukan köyhäja niukka, hillityn hiljainen, mutta suloinen ja valoisa, täynnä kesäntoiveita, uskollista odotusta, rukousta, rauhaa.
Etelässä on hehkuvan kevään maa.
Aurinko paahtaa kuumana, puut, pensaat ja nurmikot verhoutuvatkukkarunsauteen, hohtavaan, väririkkaaseen, riemuntäyteiseen, javarhaiset kultahedelmät kimmeltävät oksillansa, yltäkylläisen sadonensi tuotteina. Tulee kesä, tulee rikkaus — tulee myöskin näännyttävähelle ja kuihtumus ennen aikojansa.
Siellä harmajat rauniot kuiskaavat tuhansia tarinoita menneidenkeväiden loistosta ja häviöstä. Siellä taiteen kauneus uhkuu ja hehkuu,— muistoina ihanimmin, — siellä sydämet syttyvät äkkiä leimahtaviinliekkeihin, kenties sammuaksensa nyyhkeinä syyssateissa.
Yksinpä kirkkokin kertoo siellä keväästä, kirkkaasta, verihehkuisesta.
Se kukki kerran, mutta nyt se on kuollut.
Hehkuvan kevään maa! Sinne me pohjolan lapset matkailemme, kenkuunnellaksensa muistojen kieltä, ken nauttiaksensa kauneusaarteistataiteen tyyssijoilla, ken etsiäksensä terveyttä kuuman päivän säteistäja etelän hurmiosta hoivaa sydämelle.
Lähdemme saamaan — ehkäpä antamaankin, tieten tai tietämättä. Silläonhan meilläkin omat aarteemme.
Pohjolan vieno kevät, etelän hehkuva kevät — ihmissydäntenvälityksellä ne koskettavat toisiansa. Siinä on tasaamista,syventämistä, elähyttämistä.
Mutta yli kaiken puhaltakoon korkeudesta Hengen tuuli, tuoden sydämiinsen kevään, jossa rauha ja hehku, kainous ja runsaus, toiveet japarhain täyttymys ijäiseksi sopusoinnuksi yhtyvät.
Caprin kevät
— Lemmikki neiti!
Siro, lapsekas vartalo kohosi äkisti keltaisista kääpiöruusuista,joihin se melkein oli peittynyt. Niiden oksat kiertelivät hänen yllänsäkatossäleitä pitkin, pudottausivat hänen vaaleille hiuksillensa,syleilivät joka puolelta ja sulkivat hänet suloiseen, tuoksuvaankukkarunsauteensa.
— Missä te olettekaan? — helähti tytön etsivä ääni. Hän puhui somastimurtaen saksankieltä, vastaten nuorelle miehelle, joka hänen nimensäoli lausunut.
— Korkealla! Kas niin… jopa keksitte.
Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa. Miehen katse oli leikkisä,hymyilevä, tytön puoleksi hämillinen, mutta samalla peittelemättömänilostunut.
— Mitä te siellä teette?
— Katselen teitä ja ruusuja.
Taidemaalari Wolf Lichter istui puutarhanmuurilla, panamahattukallellaan pienillä kiharoilla, joiden salaisuuden Caprin parturiparhaiten tunsi. Valkoinen caprilainen hellepuku hohti häikäisevässäauringonpaisteessa. Miehen voimakkaat piirteet ja ruskettunut ihoerottuivat sitä selvemmin.
Tyttö taittoi ruusutertun, heittäen sen sulavasti juuri taiteilijansyliin.
— Eikö teidän puolellanne muka kasva tällaisia?
...