Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström,1897.
— Minä väitän, että lumi jo on sulanut. Entä sinä? Lyödäänkö vetoa?
— Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä. Viime päivinä on satanutpaljon.
— Emme siis voi lyödä vetoa!
— Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?… Jossinä voitat, niin…
— Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin… ja minä…
— Annat minulle jonkun kirjan!
— Hyvä.
He naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämäänylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensasinne, missä oli äkkijyrkin kohta.
— Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili.
Rotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheätpuut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästäsinne.
— Kummallista! sanoi Eero. — Minkä kirjan tahdot?
— Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat.
Aili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta.Hänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidänympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiäharjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan,siellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylösahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseenesiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa.
Miten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinäKiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjiamuotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinnetoivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoikaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumimetsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. VeljensäPekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauassaloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt mitenhän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisimihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. Heolivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellääänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti,Ailin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla.
Eeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin.Teiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä,ja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoistaja epävakaisista ilmoista. He kävivät "katsomassa kevääntuloa",niinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnäpaljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäisetvuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenäiltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen allalöytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päiväkatsomassa.
Eero oli asettanut pyöränsä puuta vastaan. Hän oli urheilupuvussa:lyhyet housut, matalat kengät ja takin alla pehmeä paita, jonkaalaskääntyvää kaulusta piteli punainen, sidottu silkkiliinanen. Heseisoivat äänettöminä pitkän aikaa. Ajatukset palasivat vähitellensiihen uomaan, jossa ne olivat liikkuneet ennenkuin he olivat ruvenneetkiistelemään lumesta Kiutun mäen rotkossa.
—