E-text prepared by Tapio Riikonen
Novelleja
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1915.
Isä.
Työn uhri.
Juhannusyö.
Jouluyö.
Viimeinen työpäivä.
Pieni soittaja.
Elävältä haudattu.
Kuolema.
— Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennäoikein huimaa vauhtia!
— Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!
He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinenesikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.
Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivätiloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä,tasaisena kuin lattia… Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja kokolakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitettylukemattomilla pikku timanteilla…
Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessähänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret,sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivätrouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet — jasilloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidänsilmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla… Kuuran peittämätyksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuinsalaperäiset, valkopukuiset, peikot… Ja valkeat metsät näyttivätliukuen siirtyvän sijoiltaan…
Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti,kun hän puhui:
— Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tultahuokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan…? Jakun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivatkuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut…ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:
"Kuu paistaa heleästi.
Kuolo ajaa keveästi…
Etkö pelkää, tyttöseni…?"
— Kyllä muistan… — vastasi vaimo.
— Niinhän mekin nyt menemme… Katsoppas, miten koko maailma on valkeaja hohtava… Pelkäätkö?
— En… — kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, jamies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.
Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavanihastuksesta… Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänenvielä kalpeille poskilleen vienon punan — hän oli kauniimpi kuinmilloinkaan ennen…
Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoihellästi ja leikillisesti:
— Vai et pelkää? Odotappas!
Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä,kaikuvalla äänellä:
— Noppe!
Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaakuin ikinä pääsee — ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia…
Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattunapakenevan heidän altaan… Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuumahuounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harjakuin salaperäinen, kalpea tuli — niinkuin he todellakin olisivatkiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta jasieraimista tuli ja savu suitsusi…
Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivul