Satuja
Kirj.
Helsingissä,Edistysseurojen Kustannus-Oy,1919.
Pihajänis.
Ensi lumi.
Jänöjussin jouluyö.
Kissapataljoona sammakkokaartia vastaan.
Koirien kirkko.
Kruunajaiset metsässä.
Nallen jouluyö.
Pappilan hiirien joulu.
Niittylato, verkkomökki ja pellon aita.
Puputin ihmeellinen retki.
Satu pihajäniksestä.
Pikku jänöjussi oli jäänyt orvoksi. Äiti oli eräänä päivänä eroittanuthänet perheestä ja käskenyt hakemaan metsästä henkielatustaan.
Oli lämmin kesäpäivä, ja jänö lähti suruissaan kuukkimaan aholle, jossalehmäkarja makasi. Tuntui kurkkua kuristavan, kun äiti oli niin kova,että noin vain laittoi menemään. Miten tässä nyt osaisi oikein aloittaaelämänsä?
Lehmäkarjassa oli vasikka, joka seisoi muista erillään ja miettiväisennäköisenä märehti.
Huomatessaan Jussin astui se muutaman askeleen lähemmäksi ja kysyi:
— Mitäs kuuluu?
— Ei kuulu hyvää tällä kertaa, vastasi jänöjussi kapsahtaen istumaanihan vasikan eteen. Äiti käski pois lähteä eikä edes neuvonut, mitentässä pitäisi aloittaa.
Jussin silmät samenivat ja pää painui maata vasten.
— Vai laitettiin sinut maailmalle, ynähti vasikka. No, eipä hätäämitään. Olethan sinä jo iso köntti, kyllä sinä toimeen tulet joyksinkin. Varsinkin kun minä neuvon hyvän olinpaikan, jossa voitaloittaa uutta elämääsi.
— No, neuvo sitten, pyyteli Jussi.
— Älä nyt hätäile. Kun illalla tulevat karjaa kotiin hakemaan, lähdetminun mukaani. Neuvon siellä sinulle pihajäniksen paikan.
— Mikä on pihajänis? kysyi Jussi silmät suurina töllistellen.
— Ka, kun ei tuotakaan tiedä. Pihajänis on semmoinen, jolla on omatruokamaansa ja olinpaikkansa jonkun talon tai torpan pellossa tainiityssä. Sillä on oma makuuksensa ladon kupeessa, eivät talon koiratsiitä välitä mitään, eivätkä lapset laita sille rihmoja eikä loukkuja.
— Vai semmoinen. Kyllä minä lähden tänä iltana mukaasi, virkkoi Jussiiloisena ja heitti kuperkeikan aholla. Siltä oli jo suru unohtunut.
Tuli ilta ja karjatyttö tuli noutamaan lehmiään.
— Nyt lähdetään, sanoi vasikka Jussille. Elä tule aivan minunkintereilleni, pysyttelet vain näkyvissä. Lähellä tarha-aitaa minäsitten eroan muista lehmistä ja vien sinut uuteen paikkaasi.
Lähdettiin sitten menemään, ja Jussi puikki pensaikossa, seuraillenlehmäkarjaa, mutta pitäen erikoisesti silmällä vasikkaa.
Nyt tuli varmaankin tarhan aita. Kiemuroivan lehmisavun takaa näkyimökin seinä ja kaivon vintti. Ääniä kuului pihasta.
Vasikka kääntyi omille teilleen ja antoi merkkiä Jussille. Pianpa tämäkipasikin hänen kintereilleen ja niin sitä rinnan mentiin vesakossa jajututtiin.
— Onko siellä hyvät ruokapaikat? kysäisi Jussi.
— No huonoilleko minä sinua nyt veisin, mölähti vasikka. On maailmanparhaat ruohopaikat. Tuoretta laihoa ja hienoa heinää ja syksyllä täysikaurapelto. Kelpaa sun miekkosen siellä elääksesi.
— Onko tuossa mökissä koira? uteli Jussi.
— Onhan se siinä, mutta vanha ja huonokuuloinen ja -näköinen. Kun etihan nenän eteen mene, niin ei se tiedä mitään. Eivätkä ne pihajäniksiäkoirat hätyyttelekään.
Kierrettiin