Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Pehr Thomasson
Mukaellen suomentanut J. Aulén.
Helsingissä,
Hufvudstadsblad'in kirjapainossa, 1872.
G. W. Edlundin kustantama.
I. Talonpoika ja asiamies
II. Kolme kunnon ystävää
III. Julman paha kohtalo
IV. Päättävä hetki
V. Pelastuksen hetki
VI. Suuri lohdutus murheessa
VII. Iloa ja murhetta
VIII. Uusia keskustelemia ja onnettomuuksia
IX. Uudet toiveet ja parempi onni
X. Talonpoikaisille lukioilleni
Talonpoika ja asiamies.
Eräänä kauniina syysiltana, nykyisen vuosisadan alussa, käyskelilautamies Jussi Koponen tuimin askelin soreassa tuvassaan edestakasin.Tultuaan pihanpuolisen akkunan luo seisahti hän, joka kerta moniaitasekuntia, kurkistaen ulos ihan kun jotakuta odottaen.
Jussi Koponen oli keski-ijän mies, eikä pahannäkönen, joska joku eihuomannut kavalaa katsantoansa. Käytöksessänsä oli hän jokseenkinkopeaa jota kuitenkaan tätä nykyä ei suinkaan voinut huomata; sillälaiha vartalonsa oli jokseenkin köyristynyt ja raskas mielipaha näkyijulkisesti hänen muuten itserakkaasta naamastaan. Siitäpä voi arvatajonkun kovan murheen kaivelevan sydäntänsä.
Mikähän se voi olla? Olihan Jussi Koponen kaikin tavoin onnellinenmies. Hänellä oli hyvä vaimo, hyviä lapsia ja suuri, Koivula niminentalo, joka sekä ulkoa että sisältä oli ihan herrashovin näkönen.Sanalla sanoen, hän oli koko Raivolan kihlakunnan rikkain talollinen.Mutta kuitenkaan ei hän omalla toimellaan ollut suuria varojansako'onnut; hän oli tykkänään ne perinyt appivainajaltaan, joka häneenniin oli mielistynyt, että tämä perintöjaossa sai kaikkia muita lapsiarunsaammin. Myöskin oli hänellä ollut kaikki ne luottamus- jakunniavirat jotka talonpojan osaksi voivat tulla, paitsi yhtä ainoaa:hän ei vielä ollut valtiopäivämies. Moni siis luuli hänen tätätavoittavan; mutta milloin sellaisesta kysymys tuli, oli Jussi ainajuhlallisesti vakuuttanut ei tahtovansa sellaista toimia vastaanottaa,josta muka hänelle olisi sulaa hävikkiä, vaikka kyllä arveli siihentoimeen olevansa mies kunnollinen.
Mitenkä tälläiset lauseet olivat totta ja mikä se oikeastaan oli, jokatätä nykyä häntä huoletti, saamme heti tietää omista sanoistaan.
Levottomin mielin kuin Jerusalemin suutari mittaili Jussi tupansalattiaa. Mutta yht'äkkiään valistui synkkä muotonsa. Avaten oven,riensi hän pihalle, jossa matkailija hypäten rattailta teki tavallisentervehdyksen.
"Terve tultuasi, Veikko Kela!… Viivyithän niin, että tuskin enäätuloasi odotin", lausui Jussi.
"En milloinkaan luovu lupauksestani", vastasi tulija.
"Sydämmellisesti tervetullut", sanoi Jussi vieden vieraansa sisään.
Herra Kela oli nuori, sorea mies, jonka tavat ja käytös kaikissaosoittivat sivistynyttä tutenttia. Hän olikin nykyisin jättänytyliopiston, jossa pitemmän ajan oli lakitietoa oppinut mutta eikumminkaan aikonut ruveta virkamieheksi, syystä että isänsä tahtoihäntä talonpoika-asiamieheksi, joka muka köyhälle tutentille oliedullisempi. Isä itse oli suureksi hyödykseen pitänyt tätä ammattia,johon neuvoi poikaansakin, toivoen ei omenan putoavan puusta kauvas.
Kela oli talon vanha ystävä. Tavalliset tervehdykset siis pian olivatkuitatut. Oli ilta, kello kuuden aika, jonkatähden isäntä tarjosipientä toti-tuikkaria