Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Aleksis Kivi
1916.
Canzio, nuori meri-upseeri.
Rachel, hänen sisärensä.
Varro, heidän setänsä.
Mariamne, Canzion kihlattu.
Marcia, erään ryövärpäällikön nuori leski, jona hän kantaa nimen
Flaminia.
Claudio, aatelimies, Canzion ystävä.
Angelo, nuori luonnontutkija.
Gregorio, palvelluspoika.
Giotti.
Palvellusväkeä.
Tapaus: Italiassa Canzion perintölinnassa ja sen ympäristössä lähellä
Arnon virtaa.
Ensimäinen Näytös
(Lehtimetsänen seutu; perillä näkyy virta ja taampana kallioinentienoo. Rachel tulee oikealta.)
RACHEL. Mariamne!
MARIAMNE. (Metsästä vasemmalta) Tässä seison kalliolla, Rachelini.
RACHEL. Etkä näe toki mitään?
MARIAMNE. En matkustajaa tomuvalla tiellä, enkä yhtä ainoata purjettapinnalla Tyrhenin meren.
RACHEL. Ja kaiketi on jo aurinko lähellä laskuansa?
MARIAMNE. Niin, aivan lähellä.
RACHEL. (Erikseen) Oi Canzio, mun kallis veljeni! luulenpa tänäpän suavartovamme turhaan. Ah! elles sä tule, niin lähestyy mua uneton,tuskallinen yö, yö ijankaikkisen pitkä. Tule toki, Canzio, ja suo munnähdä sun ihanaiset kasvos, joita silmäni ei ole katsellut kolmen kesänja talven vaihdellessa. Tule ja lankee sille povelle, jonka nojallamonet kerrat olet levännyt vienona poikaisena! (Mariamne tulee) No,kuinka arvelet?
MARIAMNE. Hän taitaa tulla vielä.
RACHEL. Ellei niellyt häntä kavala meri.
MARIAMNE. Hän luultakseni tulee maitse.
RACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja veren.
MARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda tapauksiakammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä takasin,ellei kaatunut hänen päällensä puu.
RACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksituntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisenukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävänkorkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotainhirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan.
MARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa.
RACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä hänenäitinsä, hänen »sisär-äitinsä», ja »äiti-sisärensä», niinkuin lausuihän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi?Jaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis!
MARIAMNE. Kaunis on Canzio.
RACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on lempenihäntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat voittaa.Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niinkaivettakoon myös Rachelin hauta.
MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö!
RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis,saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohdensurmaani. Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanotsinä, hänen morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä?
MARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto hänenkuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänenkadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on ijank