E-text prepared by Tapio Riikonen
Titanic-novelleja
Kirj.
HELSINGISSÄ,KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA,1914.
Maailman-ajatus.
Luomakunnan huuto.
Seitsemän.
Filemon ja Baukis.
Jumalan jalka.
Olemattoman odotus.
Johannes Sarkan uni.
Heitä oli pelastusveneessä yksinomaan naisia ja lapsia, lukuunottamattakahta miestä, joista he toisen olivat valinneet veneensä päälliköksi,luvaten yhteisesti totella hänen johtoaan. Tämä mies oli kokki, jahänen valkea nuttunsa hohti, kun hän seisoi veneen perässä, antaenkäskynsä tyynesti ja täsmällisesti. He luottivat häneen kaikki, kutenolisivat muuten luottaneet kehen hyvänsä, joka vain olisi ottanutjohdon käsiinsä, mutta hänen valkeassa nutussaan oli jotain erikoisenrauhoittavaa, ja monet antoivat katseensa levähtää siinä.
He olivat melkein kauttaaltaan välikannen matkustajia,siirtolaisvaimoja lapsineen, joukossa puolikymmentä vallasnaista, jotkajakelivat runsaammista vaatevaroistaan ulkolaidoilla seisoville.Useimmat olivat vain puolipukeissa, tuntien kylmyyden yhteisesti,ikäänkuin olisivat olleet yksi ainoa ruumis, eikä heillä ollut muutakeinoa sitä vastaan, kuin lyöttäytyä lujasti yhteen, lämmittäentoisiaan värjöttävien ruumiittensa koko pituudella. He uskalsivattuskin hievahtaa, veneen ollessa uppoamiseen asti täynnä, ja ankarampiaallokko olisi ollut heidän perikatonsa. Mutta meri oli tyyni, ja heajelehtivat sinne, tänne pimeässä, sillä heidän soutonsa oliepätasaista ja tahditonta, ja heidän aironsa kalahtelivat alituisestivastakkain, soutajain tottumattomuuden takia.
He olivat päässeet pelastusveneeseen ilman minkäänlaista valintaa,senmukaan kuinka kannelle ennättivät, eikä yksikään heistä olisi voinutsanoa, miksi juuri hän oli pelastunut eikä joku muu. Heidän joukossaanoli useita vaimoja, jotka oli eroitettu miehistään vapaaehtoisesti taiväkisin, ja äitejä, joilla oli vain osa lapsistaan mukana. Mutta eikukaan näistä vaimoista vaikertanut, yhtävähän kuin orpolapsetkaan,jotka viime tingassa oli heitetty yli partaan vastaan kurkoittavienvieraitten vaimojen käsiin.
Sensijaan seisoessaan täpötäydessä veneessä, alkoi heistä vähitellentuntua luonnollisimmalta asialta maailmassa, että juuri he olivatpelastuneet eivätkä sadat muut. Jokainen heistä alkoi erikseen tunteaetuoikeutuksensa ja paremmuutensa muitten edellä eikä enää pitänyt vainsattumana, että juuri hän oli ennättänyt parahiksi pelastusveneeseen.Ja yhdistävä, läpitunkeva kylmyys vaikutti, että he laajensivatitsekukin tämän tunteen yli koko venekunnan, ikäänkuin olisivatmuodostaneet yhdessä etuoikeutettujen parven, joilla varmasti olisuurempi oikeus elää, kuin kaikilla niillä sadoilla, jotka olivathukkuvat tänä yönä.
Mutta he eivät sitä sanoneet eivätkä ilmaisseet muulla, kuin vieläläheisemmällä yhteen likistäymisellä, sillä he olivat hyvin vaiteliaitakaikki ja tuiki haluttomia puhumaan. Eikä heidän veneestään kuulunutmuuta, kuin joskus rintalapsen kitinää ja hoitajan hyssytyksiä japäälliköksi valitun kokin komentosanoja, jonka valkea nuttu hohtiviheriän lyhdyn valossa.
Tällä pelastusveneellä oli nimittäin lyhty, viheriä lyhty. Joku olilöytänyt sen penkinalustaa kopeloidessaan ja sanonut: "täällä onlyhty!" jonka jälkeen he olivat kovin ilostuneet, kiinnittäneet senveneen keulaan ja sytyttäneet. Lyhdyn löytö oli rauhoittanut heitäenemmän, kuin jos olisivat keksineet astiallisen juomavettä tailaivakorppuja,