Produced by Tapio Riikonen
Kertonut -r-
(Jälkipainos Kyläkirjaston Kuvalehdestä.)
Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa, 1884.
K. J. Gummerus'en kustantama.
Viiden veljen tyttäret
Pajarin tytär
Siirnitsa
Pyhäsaari
Kolinvuorelta
Tarina Karjalasta.
Katri Hillutar oli sangen vanha. Hän muisti pitäjämme kohtasatavuotisen kirkon uutena olemisen, muisti kertoa monta kaunistatarinaa pitäjämme vanhimmista oloista ja asukkaista, osaksi omiahavaintojaan, osaksi mummonsa ja äitinsä kertomia.
Suntion muorikaan, joka oli aivan harmaapäinen, ei muistanut aikaajolloin Katri olisi ollut nuorena. Ei kukaan tietänyt hänen ikäänsä,sillä syntymävuottansa ei löytynyt kirkonkirjoissakaan. Muttasyntymäpäivänsä tiesi vanha Katri tarkkaan, sillä hän oli syntynytPääsiäis-aamuna, jona hän aina muistuttikin syntymäpäivästään. Melapset emme siinä koskaan huomanneet mitään erinomaista.
Kerran kurkistellessaan ikkunasta järvelle, sanoi hän: "TuollaKontioniemen-rannalla on iso aarre; kolmilaitainen venhe täynnä rahaaja hyvyyttä. Siellä ne kyllä pysyvät; vaikka kohta on kolme keinoa,jolla ne lunastaa voisi.
"Se saapi aarteen, joka yksiöisellä jäällä ajaa yksiöisellä hevoisellalahden poikki, tai se, joka viskaa viisinaulaisen rautakirveenkirkkorannasta yli lahden. Vaan kolmas keino on kauhea. Se, joka sitäkoettaa, kadottaa sielunsa: kolmivuotias valkeaverinen javalkeatukkainen poikalapsi on tapettava aarteen kohdalle senlunastukseksi. Tämä keino on kamala ja hirvittävä." —
Kyllähän ihminen elinaikanaan voipi joutua onnettomiin tilaisuuksiin.Eihän uskoisi kukaan äidin voivan murhata lastaan, vaan pitkällinenkurjuus, nälkä ja puute voivat pian semmoisenkin hirmutyönmatkaansaattaa. —
"Kyyneleet vieläkin silmiini nousevat joka kerta kun mieleeni juohtuutuo onnettomuus, johon kerran olin joutua", jatkoi Katri. "Se oliKustaakuninkaan sodan jälkikesänä. Sota ja katovuodet olivatrasittaneet maatamme. Viholliset ampuivat miesvainajani Ruskealankirkolla. Kuuteen viikkoon en suurusta maistanut. Ristopoikani itki yhänälissään. Joka yö näin virvatulen palavan aarteella tuolla niemenkyljessä. Silloin mieleni muuttui, jo olin poikani uhrata aarteenlunastukseksi, vaan loinpa ensin silmäni lapseeni; — oi, hän oli niinkaunis, niin suloinen katsella, tuo poikaseni! Sydämeni olipakahtumaisillansa. Minä sieppasin poikani syliini ja läksin itkienkylää kohti juoksemaan. Maantielle jouduttuani tuli vaunuilla ajajavastaani. Tuo viskasi minulle hopea-riksin. Nyt olin pelastettumurha-aatoksistani. Kyynelsilmin usein vielä kiitän Jumalaa tuostaavusta; aarretta ei sen koommin mieleni tehnyt. Siellä minulta saavatrahat rauhassa olla, nuo viiden veljen hyvyydet." —
"Viiden veljen? Ketä ne olivat?" kysyi eräs Katrin kuulioista.
Tähän vanha vastasi:
"Niitä, näet, ennen muinoin oli viisi veljestä yhdessä talossa tuollaniemellä elämässä. Tuolla, jossa nyt on tuo sankka petäjikkö, olisummattoman vauras talo. Siinä talossa olivat kaikki huoneet rakennetutyhteen jaksoon ympäri pihamaata, jonka keskellä asuinhuoneet. Ainoastisola oli jätetty yhteen kohtaan huoneitten väliin ja sekin varustettusuurella vaski-ovella, joka saranoillaan vonkui niin, että kuului tännelahden yli. Siitä aina täällä tiettiin milloin talonmiehet ulkona