Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Päiväkirjani kesämatkalla kotimaassa ja Venäjällä v. 1902
Kirj.
Ilmari Calamnius [Ilmari Kianto]
Helsingissä,Eero Erkon kustannuksella,1903.
Päivälehden kirjapainossa.
Alas Oulujokea
Alas Volgavirtaa
Yli Kaukasus-vuorten
Läpi Krimmin Niemen
Kiannan rannalla 2 p. elokuuta 1902.
Rakas koti! Sydäntäni repii sinusta taas erota. Mieltynyt olen tähänluontoon niin syvästi, ymmärrän tämän erämaan hengen niin hyvästi,arasta paikasta olen siihen kiinnikasvanut… Jumala minua auttakoon.Jumala armahtakoon meitä kaikkia, jotka särkynein sydämmin orpoinalähdemme kylmän maailman selkään.
— — Lähdin astumaan metsäpolkua Ämmän ruukkiin, sillä oli jomyöhäistä ja tähän piti jäädä yöksi. Yötä vasten eivät näetlaskumiehet lähde koskille, täytyy vartoa auringon nousua.
Tulen Ruukkiin, tuttuun taloon, kuljen läpi kaikkien huoneidentapaamatta ristinsielua. Missähän se Miidas setä on? Raotan keittiönovea: Elli rouva siellä makaa halkolaatikon kannella ja pinkaiseekuin kautsupallo ylös, kun sisään kurkistan. Hän on hämillään, jospahyvilläänkin, ja ottaa minut heti hellimpään hoitoonsa. Vai näin sinänyt lähdet Kaukaasiaan… Miidas rukka on lähetetty saunaan. Kun hänsieltä palaa, hämmästyn hänen näköään: ukko riepu on kuin valmisruumisarkkuun pantavaksi. "Ei minusta nyt ole sinulle seuraksi,"voihkii hän, "kaksi vuorokautta yhteenperään on jäseniä repinyt…tämä pouta ihan kuivettaa suonet." Hän on todella surkuteltava jaminun käy häntä kovasti sääli. — Oli jo niin hämärä että täytyisytyttää kynttilät. Nämät kaksi ihmistä olivat aivan kahden tuossasuuressa rakennuksessa. Kuoleman hiljaisuus vallitsee — ainoastaanÄmmän pauhu kuuluu kumeasti läpi kaksinkertaisten ikkunain. Ontämäkin elämää erämaassa Kiannan rannalla… Me jäimme puhelemaanrouvan kanssa liki puoliyöhön. Puhellessa hän samalla minua syöttija juotti kaikilla herkuillaan: hilloilla, punaisella koskilohella."Vaan kyllä sinn' oot kummallinen poika!" huudahti hän yht'äkkiä."Sinn' oot kaikista pappilan poijista kummallisin — ka minkätähensinn' oot niin kummallinen?" uteli hän tapansa mukaan puhuen räikeääylimaan suomeansa. "Painaako sinnuu joku suru, vai muutenko sinn' ootluonnostasi semmonen raskasmielinen?" — Minua on aina huvittanuttämä Elli rouvan naivisuus, väliin on oikein nautinto kuulla hänenvilkkaita sanojansa, vaikkei hän viittä minuuttia yhteen jaksoonvoikkaan pysyä samassa asiassa eikä puhua samalla kielellä. Mahdotonolisi kielentutkijan päättää, mikä on hänen oikea kielensä, sillähän puhuu aina sekaisin Kiannan suomea ja Kajaanin ruotsia. — Maatamentyä kuulen setä Miidaksen voivotuksia ylikerrasta. Ukko raiska:ei kukaan häntä auttaa osaa, täytyy vain kitua. Sangen surullisessamielialassa minä nukahdin, korvissani Ämmäkosken pauhu…
Ja tämä oli lähtöni päivä Kiannan rannoilta.
3 p. elokuuta.
Aamulla varhain auringon noustua nielasi tervavenheemme ensimmäinenkoski. Ne ovat minulle jo lapsuudesta tutut nämät kymmenkuntakaunista koskea, jotka kuohuvat yhden ainoan penikulman rajojenvälissä. Luettelenpa ne tässä järjestyksessään. Ensin on se virkeä,hopeanvälkkyvä, syvään kalliorantaiseen suvantoonsa suistuva Jalo,sitten on kyydin antava Kynä, sitten pauhaava Pato, sitten kylmäKyynäspää, sitten pyrisevä Pysty, värisevä Vääntiö, piriseväPitkänjatko, sitte itse Pitkä, sitten laineita laukkaava