Kertomus
Kirj.
Eino I. Parmanen
Helsingissä,Yrjö Weilin, kustantaja,1907.
Kaikki mikä tuntuu uskomattomalta, ei ole valetta,
Kaikki mikä tuntuu uskottavalta, ei ole totta.
Ensimäinen osa.
Louhijärvi, kotiseutuni, on Etelä-Pohjanmaan pitäjiä. Se onlaajatasankoista, siellä ja täällä pienien metsä-alojen katkaisemaaniitty- ja peltomaata. Vuolas Louhijoki, laskien etäällä Pohjanlahteen,virtaa monimutkaisena sen keskitse ja jakaa sen suuriin kyläkuntiin.Etenkin Kirkonkylä on mahtavan näköinen. Siellä onkin talo talonvieressä, ja minne vain luo katseensa, on silmänkantamiin ulottuvia,runsasta satoa lupaavia viljelysmaita. Juhlallisena kohoaa täälläpitäjän kirkkokin. Se tosin on jo vanha ja vain vaatimattomastipuusta rakennettu, mutta sittenkään se, vähäisellä mäkitörmälläseisten, ei ole vaikutustaan tekemättä. Kauvas, näet, näkyy senpäreinen, suippeasti korkeuteen nouseva katto, ja toisinansa, auringonitäiseltä taivaanrannalta yletessä, sen punaiseksi maalatut seinätvalkoisine ikkunapuitteineen hohtavat loistavan kirkkaina, ja senikkunat, moninaisesti välkähdellen, hohtavat kullalle. Usein kuitenkinkatse suuntaantuu kirkosta kaukaiseen itään. Siellä, pitäjämmeetäisimmillä rajamailla, kohoaa taivaanrannalla korkea ja jylhäHaukkavuori, ja auringon ensimäiset säteet leikkivät niin kummastisen harmaakallioisella, miltei puuttomalla päälaella. Koko taivas onikäänkuin tulessa, ja aurinko nousee punertavana, majesteetillisena,ja yhä laajemmaksi kasvaa valokehä, yhä edemmäksi väistyvät vuortapeittävät tummat, öiset varjot, ja vähitellen koko vuori kylpee mitäkirkkaimmassa väriloistossa. Suurenmoinen todellakin on näytelmä,mutta onpa Haukkavuori muutenkin huomiota herättävä. Seitsemän kirkkoasanotaan sen korkealta huipulta nähtävän ja laajalti maata ja metsää,jokia ja järviä, ja kerran, monta, monta sataa vuotta sitten — niinkertoo tarina — on Haukkavuori ollut meren ympäröimänä. Kaukaa olisinne silloin purjehtinut pystynokkainen laiva. Siinä oli outoa kieltäpuhuvia, hurjannäköisiä miehiä. Nämät laskivat maalle ja kantoivatrannalle suuren, painavan arkun. Tämän vartijoiksi he jättivät kaksimiestä, mutta muut heistä lähtivät saarena olevaa Haukkavuortasamoamaan. Ketään he kuitenkaan eivät tällä matkallaan tavanneet,sillä Haukkavuorella ei ollut asujamia. Silloin he palasivat jälleenarkun luo, nostivat sen hartioilleen ja kantoivat ylös metsäistävuoriharjannetta. Olisivatpa he tienneet, että pieni lappalaistyttökoko ajan tarkasteli uteliaana, joskin samalla pelokkaana, heidäntoimiaan rannalla. Veneellään hän oli soutanut saarelle likeiseltämantereelta ja pysytteli nyt arkana mereen pistäytyvän kalliokielekkeensuojassa. Sinne häntä ei voitu huomata. Kun miehet lähtivät arkkuineenrannalta, silloin hän astui veneestään ja aikoi seurata heitä. Notkeanakuin kärppä hän pujotteli taajan lepikön läpitse ja juoksi sukkelanakuin orava rinnettä ylös, mutta samalla risukko rasahti pahasti hänenjalkojensa alla, ja miehet pysähtyivät kuuntelemaan. Silloin hänkinseisahtuu ja sydän kurkussa kumartuu piiloon ison kiven taa, muttajo miehet lähtevät eteenpäin. Eräs heistä kuitenkin epäluuloisestivilkaisee taaksensa, ja katse saa tuiman, uhkaavan sävyn. Tällöinlappalaistyttö ei enää uskalla outoja vieraita seurata, vaan vetäytyytakaisin veneensä luo. Täällä hän odottaa iltaan saakka. Silloin vastamiehet palaavat laivansa luo, mutta ilman arkkua. Minne olivat hejättäneet sen? Luultavasti piiloittaneet