E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
RUNA [Elisabeth Beskow]
Suomentanut M. S.
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1919.
1.
Punertavat pilvet ajelivat toisiaan puiden latvojen yläpuolella, jatulipunaisena hehkui läntinen taivas laskevan auringon ympärillä,ennustaen myrskyä huomiseksikin.
Metsä humisi, ja korkeat hongat huojuivat, mutta ne seisoivat niintiheässä molemmin puolin tietä, että ne antoivat suojaa kaikille, jotkasiinä kulkivat.
Keveät, nopsajalkaisen hevosen vetämät rattaat vierivät ketterästitietä myöten. Rattailla istui Västanforsin kirkkoherra, Edgar Sander,niin leveäharteisena ja suurena että tuskinpa kukaan hänen hoikkaaBrita-tytärtään tukevampi olisi mahtunut hänen rinnalleen. Mutta tällesiinä oli tilaa ja hän nautti matkasta. Hän ajoi aina mielelläänMustalla Nuolella, etenkin isän ollessa ohjissa, sillä hän antoi tuonaran eläimen porhaltaa melkein valtoinaan, mutta ei koskaan niin, etteiolisi kyennyt sitä hallitsemaan. Musta Nuoli oli tavallista arempitällä matkalla, sillä metsä oli täynnä myrskyillan ihmeellisiä ääniä.
Isä ja tytär tulivat Bergshamran tehtaalta, missä Västankoski pauhasihurjana ja valkovaahdossa. Siellä oli ollut ompeluseura, ja Brita oliollut siellä isän mukana äidin sijasta, joka oli vilustunut. Britaei pitänyt hiljalleen istumisesta ompeluseuroissa ja tunsi senvuoksiitsensä nyt yhtä vapautuneeksi kuin Musta Nuoli, joka ei milloinkaanviihtynyt olemaan vieraassa tallissa.
Pian kimalteli Lågarnin vesi edestäpäin puiden takaa, myrsky myllersisen valkovaahtoiseksi ja ilta-aurinko heitti sen kuohuvaan pintaanväriloistettaan. Juuri siinä, missä koski laskee Lågarnin järveen jamissä maantiesilta menee joen yli, on Fors, tohtorin talo.
Sander pidätti hevosta, joka pysähtyi vastahakoisesti tehden turhiayrityksiä lähteäkseen taasen juoksuun.
— Juokse sisään, Brita, ja katso onko setä Bentick kotona ja pyydähäneltä jotain tippoja äidin yskään. Se oli paha viime yönä.
Yhdellä hyppäyksellä Brita oli rattailta maassa ja juoksi sisään. Hänmeni ruokasalin läpi ja koputti seuraavalle ovelle.
Sieltä vastattiin: sisään! ja Brita avasi oven. Siellä istui tohtoriBentick yönutussa kirjoituspöytänsä ääressä tutkien suurennuslasillayskösbasilleja. Hän käänsi päätään katsoen silmälasiensa yli Britaa.
— Vai mekö siellä olemme? sanoi hän ja nyökkäsi, mutta eiyrittänytkään nousta ylös Britan yhdeksäntoista-vuotisen arvoisuudenedessä.
— Isä kysyy, antaako setä jotain tippoja äidille. Hän yskii niin.
— Yskii? Kuinka kauan hän on yskinyt?
— Muutamia päiviä. Hän vilustui perjantaina eikä koskaan välitä varoaitseään, niin että yöllä se oli pahempi.
— Vai niin. Eikä muita ole, jotka häntä varoisivat?
— Minun ei maksaisi vaivaa koettaa saada äitiä varomaan itseään, hänei tottele minua, selitti Brita.
Tohtori nauroi hänen ilmeiselle, äidin tottelemattomuudesta johtuneelletyytymättömyydelleen.
— Olemmeko juosseet tänne varta vasten tippojen vuoksi?
— Ei, isä ja minä olemme paluumatkalla Bergshamrasta. Isä istuurattailla.
Kuultuaan sen tohtori Bentick nousi ylös ja meni Britan kanssa ulos.
Kirjoituspöytänsä ääressä hän tavallisesti istui huolimattomastikumaraisena, mutta kun hän suvaitsi suoristautua, muuttui hän pitkäksij