Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net
Kuvia laitakaupungilta
Kirj.
Teuvo Pakkala
1891.
1
Pieniä eläjiä olivat.
Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovatpienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinenmies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkinkasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin taloolisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen päärakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isostikönöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunatvinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuinolisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkiaolisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle sevältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkiläntalon ei tarvinnut huonouttaan hävetä.
Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessapäässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunankömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäivielä tilkun verran potaattimaaksi.
Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuinsilkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan.
»Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämäkun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkinmietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhantästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonkajälestä kerrassaan helpottaa.
Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi,niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herranvuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viimeaikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanutpelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaanollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassauskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää.Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssäpitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsemattaheittäytyä köyhäinhoitoon.
»Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minäkyllä jaksaisin itseni elättää».
Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvinpiti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaaparempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin.
Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saadalunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihentarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaantähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, parastulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteenhyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta.
Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidollasaa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara.Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun jaropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempityö kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut.
Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiämolemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaanhävitettyä uunin k