Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
O. Manninen
WSOY, Porvoo, 1905.
Mennyt päivä.
Kevät-uskoa.
Lentotähti.
Luistimilla.
Pellavan kitkijä.
Joutsenet.
Tuhlaajapoika.
Etsikko.
Ikimennyttä.
Kuutamo.
Joutsenlaulua.
Vesuvius.
Metsien mies.
Yö.
Quasi modo.
Incognito.
Spartatar.
Spartalainen.
Onnen puoti.
Hukkapeli.
Rikas mies.
Totuus.
Maan tuomarit.
Suurmies-vaatimattomuutta.
Sodomasta.
Rynnäkkö.
Alamäkeen.
… ita plaudite!
Hiilloshehkua.
Maaliskuussa.
Orvokki.
"Sisarlempeä"
Elinkautinen.
Kuin tuskan vuori…
Verivelka.
Paljon.
Köyhä.
Synkkä ja valoisa.
Tuomiolla.
Yksi.
Veet viihtyy.
Mennyt päivä.
Ikkunat verhoo jo illan harmaja hämy. Korvalla sillan. laannut on ratasten rämy.
Rientäjän kaukana tiellä
viimeisen näen.
Liinako vielä
vilkahti ahteessa mäen?
Häipyjät taa näkörannan —
keitä ja kunne?
Maantien sannan
jälki ei mainita tunne.
Ahdistaa sydänalaa
pistävä piina:
milloinka palaa,
milloin, se leikkivä liina?
Nään läpi kyynelten hunnun
tai vahan rannan.
Tuskaisen tunnun
kauan ma rinnassa kannan.
Näin alas auringon rattaan
vierivän äsken,
palajamattaan,
kuinka jos kutsun ja käsken.
Näin punahunnun, mi väikkyi
äärellä illan,
kauas mi säikkyi
taa sinitaivahan sillan,
meni, ah iäksi mennen, kuin meni päivät niin monet ennen, jotk' elämättäni jäivät.
Kevät-uskoa.
Eilen vielä talvi jäinen kolkon pohjatuulen käyden. Tänään kera kevään täyden vapunpäivä päilyväinen.
Kiuru, kirkkahan jo kellos
kuulen yhä ylennäivän.
Suvelleni suuren päivän
runsas armo rukoellos.
Usko nuori notkon harmaan,
kanna kauas niinkuin kaipuu,
kauas, niinkuin katse haipuu
aamuun kahden silmän armaan.
Korkealle, kunne halaa
sinikirkkos harja kirkkain,
palavinta virttäs virkkain
säveleinä lennä, palaa.
Nää, mit' yksin näkee usko:
loisto luvatusta maasta,
avarasta, autuaasta,
hurmioinen huomenrusko.
Silmähäs mi siellä piirtyy kevätsuurta, kerro mulle, maahan, varjoon vangitulle: ihme täyttyy, vuoret siirtyy.
Lentotähti.
Hei, kulkuset ne helisee ja ja