Produced by Juha Kiuru
Kirj.
Konrad Lehtimäki
WSOY, Porvoo, 1915.
Saattajat.
Gladiaattorit.
Kosto.
Pakolaiset.
Sisarukset.
Veljekset.
Unohdettu.
Syvyydestä.
Inferno.
Hautautunut.
Joulu.
He olivat kumpikin jo aivan harmaita nuo vanhukset, jotka laahustavinaskelin kulkivat tomuista maantietä kaupunkia kohden. Puoliksisulkeutunein silmin he tuijottivat tylsästi eteensä, ja niin tavatonvoimattomuus ja nääntymys kuvastui heidän liikkeistään, kuin heolisivat olleet maahan vaipumaisillaan. He muistuttivat lähinnä vanhaa,loppuunajettua hevosparia.
Mutta edellä kulki heidän nuorin poikansa, voimakas, komeavartaloinennuorukainen. Hän asteli hiukan kumarassa raskaan vaatemytyn alla jahiki vuoti virtanaan hänen ruskeilta kasvoiltaan.
Ilma oli tukehduttavan kuuma. Koko avaruus näytti värisevän, niinkuinse olisi ollut täynnä kiehuvaa lasimassaa ja aurinko tuntui niinhehkuvalta ja läheiseltä kuin täytyisi kaiken heti syttyä palamaansen tulisäteistä. Leveä, tomun peittämä maantiekin tuntui uhoavankuumuutta kuin liiaksi lämmitetty uuni, ja se oli niin omituisen,sokaisevan vaalea, ettei siihen kärsinyt katsoa. Tienvierellä kasvoimuutamia nuoria lehmuksia; ne näyttivät olevan lakastumaisillaan. Jakun toisinaan leyhähti tuskin tuntuva, kuuma tuulenhenkäys, liikahtivatniiden tomusta harmaat, käpristyneet lehdet hiljaa — ja tuo väsynytvärähdys muistutti janoon kuolevan ihmisen huulien viimeistä, äänetöntäkuiskausta: vettä…
Kaupungin kirkontornit olivat jo kauan näkyneet, mutta ne olivatvieläkin kaukana. Ja mitä lähemmäksi päästiin, sitä lyhyemmiksi jahitaammiksi muuttuivat vanhusten askelet; väsyneet, laahaavat jalatirroittavat yhä enemmän pölyä, ja vanhan miehen keppi kolahtelee niinvoimattomasti…
— Äiti parka, te aivan väsytte. Ei teidän olisi pitänyt lähteä näinpitkälle matkalle, puheli nuorukainen huolestuneena.
— Kyllä minä jaksan. Ja kuinka olisin voinut jäädä, jos sinä vielä…
Hänen äänensä muuttui yhä käheämmäksi ja lopulta vaikeni. Hänestätuntui kuin olisi joku hiljaa kuiskannut: sinun viimeinen lapsesimenee kuolemaan. Hänen hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi,niinkuin voimakas käsi olisi kuristanut häntä kurkusta; hänen silmänsäsumentuivat kummallisesti, hän kompastui irtonaiseen kiveen ja olivähällä kaatua. Mutta poika ehti tarttua hänen käsivarteensa ja sanoihellästi ja lohduttavasti:
— Älkää pelätkö, äiti, kyllä minä… Antakaas, kun minä talutantoiselta puolelta.
— Älähän nyt … kai hän siellä, yhtyi isä. Kunhan ei vainmyöhästyttäisi!
Vanha mies koetti myös puhua lohduttavasti, mutta ei itse aavistanut,miten kauhean toivoton ja levoton hänen heikko, käheä äänensä oli.
Taas kuului vain läähättävää hengitystä, laahustavien, väsyneidenaskelten kapsetta, ja sakea pöly pöllähteli heidän jaloissaan.
Kun he saapuivat pikkukaupungin asemalle, vallitsi siellä tavatonkiire, hälinä ja sekamelska: asemalaituri oli puolillaan sotaanlähteviä miehiä.
Hetken kuluttua saapui juna puhkuen ja jyristen asemalle. Sotilaathyökkäsivät heti junaan nyytteineen saadakseen itselleen paikat, muttase oli ennestäänkin täynnä. Kuului äänekkäitä huutoja, kirouksia,lasten itkua ja naisten kimakoita ääniä. Mutta suuri osa miehistä jäilaiturille.
Vanha nainen piti p