Kirj.
Hilja Valtonen
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1926.
Tämän kirjan (kirjoittamattomana) sain serkultani Jussilta viimeisenäsyntymäpäivänäni, heinäkuun yhdentenätoista 1923. Tulin silloinlailliseen ikään. Holhoushallitus kukistui, ja valta joutui omiinkäsiini. Kaikki sukulaiset, tuttavat ja kylänmiehet riensivätlahjoineen lausumaan onnittelunsa tapauksen johdosta. Talouskapineitaja huonekaluja aivan sateli ympärilleni. (Pitkä ikä, rakastava puolisoja kuuliaiset lapset sille ainoalle, joka rohkeni kukalla katkaistayleisen tarvekalusuunnan!) Olin näet kodin, vanhanpiian yksinäisenkodin perustamispuuhissa. Kaikenlaista sälyä karttuikin, pianostaaina punalaitaiseen pölyriepuun saakka. Ihmiset ovat hyvin kärkkäitälahjomaan poismuuttajaa, etenkin äitipuoli, joka siten pääsee eroonilkeästä ja pahasisuisesta tytärpuolesta sekä kaikesta siitä kamasta,mikä muistuttaa edeltäjää isän sydämessä. Niinpä sain lahjaksi kaikkioman äitini huonekalut ja tavarat, jotka hän kerran oli myötäjäisinääntuonut taloon. Isä oli antanut puusepän hiukan siistiä niitä.
Istuin parhaillani maallisen omaisuuteni keskellä miettien, missäSuomen kolkassa mahtoikaan olla se kansanjalostuslaitos, jonka kahteenkamariin ja keittiö pahaseen majoittaisin tavarani ja itseni, kun Jussijulmasti rymistäen ryntäsi huoneeseen ja oli iskeä kulmansa kaapinsärmään.
»No!» sanoi hän ja katseli hämmästyneenä tuntemattomaksi maalattuja,tuttuja tavaroita.
»No?» sanoin minä ja irvistelin keinutuolistani.
»Aiotko nyt jo ruveta majanmuuttohommiin?»
»En. Olen vain saanut nämä kaikki syntymäpäivälahjaksi.»
Jussi vihelsi ja näytti jonkin verran nololta. Arvasin, ettei hän olluthoksannut hommata minulle mitään suurenmoista lahjaa. Poika kulta!Päätin päästää hänet pälkähästä.
»Onnittele toki ja anna lahjasi! Lahja kai sinulla on tuossa käärössä,jota niin hellästi kainalossasi kannat.»
»Kuulehan, Liisa, älä pahastu, jos lahjani ei olekaan mikään erikoinen!Ehdin hukata rahani. Isältä en viitsinyt enää pyytää lisää, kun aivanäsken sain häneltä rahalähetyksen. Sitäpaitsi olisi minun pitänytsilloin ilmoittaa, mihin olen entiset huljutellut. Ja siihen ei minullataasen ollut halua. Kyllähän sinä ymmärrät!»
Ymmärsinhän minä. Hyvinkin.
Jussi-serkku on yhdeksäntoistavuotias herra, ainoan enoni esikoinen,joka keväällä leivottiin ylioppilaaksi. Oikea keltanokka siis! Aikooahkerasti agronomiksi ja on meillä »haistelemassa» maanviljelyksenaakkosia. Hän kävelee korviaan myöten rakastuneena rovastin Mirjamiin(kuusitoistavuotias tenhotar), ja isäukon lähettämät rahat olivatsulaneet sormukseksi, joka uutuuden hehkussa välkähteli Mirjamin»liljanvalkeassa» sormessa.
»Mitä joutavasta pahastuisin!» lohduttelin. »Lahja se on pienikinlahja. Kun se tulee hyvästä sydämestä, on se arvokkaampi kuin kaikkinämä mööpelit. Anna tänne vain pullapellisi!»
»Ei se nyt pullapelli ole», ilmoitti Jussi pikkiriikkisenloukkaantuneena. »Päiväkirjaksi sen tarkoitin.»
Todellakin! Paperikääröstä paljastui paksu kirja, joka asiaankuuluvinkumarruksin ojennettiin päivän sankarittarelle. Ja kannet olivatmustalla ja punaisella koristetut.
»Murheen mustalla pohjalla elämänilon punaisia riekaleita!» tuumintutustuessani lahjaan.
»Kannet eivät ole kauniit, mutta kirjakaupassa ei ollut muunlaisia»,puolustautui rakastunut keltanokka. »Mirjam sanoi, että ne ovattunnelmallisemmat kuin aivan mustat.»