Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä
Kirj.
8. englantilaisesta painoksesta ("Tarzan and the Jewels of Opar")suomentanut
A. J. Salonen
Kariston nuorisonkirjoja 45
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,1923.
I. Belgialainen ja arabialainen
II. Matkalla Opariin
III. Viidakon kutsu
IV. Ennustus ja sen täyttyminen
V. Liekehtivän jumalan alttari
VI. Arabialaisten rosvoretki
VII. Oparin aarrekammio
VIII. Pako Oparista
IX. Jalokivet varastetaan
X. Ahmet Zek näki jalokivet
XI. Tarzanista tulee jälleen eläin
XII. La tahtoo kostaa
XIII. Kidutukseen ja kuolemaan tuomittuna
XIV. Papitar ja kuitenkin vain nainen
XV. Werperin pako
XVI. Tarzan johtaa taas manganeja
XVII. Jane Clayton kuolemanvaarassa
XVIII. Taistelu aarteesta
XIX. Jane Clayton ja viidakon pedot
XX. Jane Clayton taas vankina
XXI. Pako viidakkoon
XXII. Tarzanin muisti elpyy
XXIII. Kauhun yö
XXIV. Kotiin
Belgialainen ja arabialainen
Luutnantti Albert Werper sai kiittää vain tahraamansa nimenmainehikkuutta siitä, että hän töin tuskin välttyi tulemasta erotetuksisotapalveluksesta. Alussa hän oli ollut nöyrästi kiitollinen, ettähänet oli lähetetty tälle Jumalan hylkäämälle Kongon sotilasasemallesen sijaan että hänet olisi asetettu sotaoikeuden eteen, kuten hän olitäydellä syyllä ansainnut. Mutta nyt oli kuuden kuukaudenyksitoikkoinen elämä, kauhea eristys ja yksinäisyys saanut aikaanmuutoksen. Nuori mies mietti alituisesti kohtaloansa. Hänen päivänsäkuluivat sairaalloisessa itsesurkuttelussa, ja tämä herätti lopuksihänen heikossa ja horjuvassa mielessään vihaa niitä vastaan, jotkaolivat lähettäneet hänet tänne — juuri niitä miehiä vastaan, joita hänalussa oli sydämestään kiittänyt siitä, että he olivat pelastaneethänet upseeriarvon häpeällisestä menetyksestä.
Hän kaipasi suuresti Brysselin iloista elämää, — paljon enemmän kuinkoskaan oli katunut niitä syntejä, jotka olivat temmanneet hänet poistästä iloisimmasta pääkaupungista, ja päivien vieriessä hän alkoikohdistaa vihantunteitaan sen viranomaiseen edustajaan Kongossa, jokaoli ajanut hänet maanpakoon — omaan kapteeniinsa ja lähimpäänesimieheensä.
Tämä upseeri oli kylmä, harvapuheinen mies ja herätti vain vähänrakkautta alaisissaan, mutta hänen pienen joukkonsa mustat soturitkunnioittivat ja pelkäsivät häntä.
Werperillä oli tapana istua tuntikausia tuijottamassa esimiestään, kunhe kumpikin yhteisen asuntonsa kuistikolla polttelivat iltasavukkeitaanhiljaisuuden vallitessa, jota ei kumpikaan näyttänyt haluavan rikkoa.Luutnantin mieletön viha kasvoi lopulta jonkinlaiseksi vimmaksi.Kapteenin luontaisen vaiteliaisuuden hän selitti tahalliseksiyritykseksi häväistä häntä aikaisempien hairahdustensa vuoksi. Hänkuvitteli esimiehensä halveksivan häntä, ja näin ollen hän raivosi jaoli kiihtynyt sydämessään, kunnes eräänä iltana hänen hulluutensa äkkiäpuhkesi murhanhimoksi. Hän hypisteli kupeellaan riippuvan revolverinpäätä, hänen silmänsä kapenivat ja hänen otsansa rypistyi. Vihdoin hänalkoi puhua.
"Nyt te olette herjannut minua viimeisen kerran!" hän huudahtihypähtäen pystyyn. "Olen ups