Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Rakkausnovelleja
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1921.
Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta.
Ruispelto.
Ruutanalammikko.
Luolan korva.
Vieras veri.
Muuan rakkaustarina.
Gerdruta Carponai.
Odele Valdemarintytär, tallinnalaisen raatiherran Jürgen Schuttennuori, vierassyntyinen vaimo, laski helmaansa alttariliinan, jotahän miehensä nimenomaisesta tahdosta kirjaili Pyhän Johanneksenpitaalisairaalan kirkkoa varten.
Hän muisti yht'äkkiä uuden sairaan olevan tulossa ja ryhtyivalmistamaan tuliaiskoria, samoin miehensä tahdosta, jolla olisairaalan ylin johto. Hän otti tammisesta, hopeahelaisesta kirstustapalttinaisia siteitä ja levitti niitä kerroksen korin pohjalle,sairaan haavoja varten; niitten päälle kaksi valkeasta villasta tehtyäkädenmuotoista esinettä, joita sairaitten tautinsa merkiksi olikannettava. Päällimmäiseksi sensijaan tuli viipale tuoretta liikkiötä,jolla arveltiin olevan parantavan voiman. Tämä oli raatiherran lahjajokaiselle uudelle potilaalle. Heidän itsensä sensijaan oli kunkintuotava mukanaan ruumisarkku.
Kun kaikki oli valmiina, Odele huhusi palkkapiikaa, mutta talo olityhjä, kaikki palkolliset olivat kiirehtineet turulle katsomaankiertävää silmänkääntäjää. Silloin Odele otti kehdosta kymmenkuisen,juuri heränneen poikansa, avioliittonsa esikoisen, ja lähti lapsikäsivarrella puutarhaan.
Hän asettui ainaiselle lempipaikalleen, kivipenkille, jonka takanamuuria vasten kasvoi kukkivia ruusupensaita. Puistatus kulki läpihänen ruumiinsa. Häntä vilutti alinomaa, kesälläkin, milloinkaan hänei saanut kyllikseen aurinkoa. Pohjoinen, kylmä ja pimeä maa, oli kuinverikin olisi vaalentunut auringon puutteesta!
Hän luulotteli joskus ikävöivänsä takaisin maahan, josta hänenvanhempansa kauppatavaroilla lastatulla laivalla kerran olivatpurjehtineet Väinäjoen suuhun. Maalla, jota hän ei ollut nähnytkuin aivan vähäisenä, säilyi kuin pyhäpäiväinen hohde, ja hänantoi kiertävien hansakestien kertoa siitä. Aivan varmaan sielläoli enemmän aurinkoa ja hilpeämpiä, iloisempia ihmisiä. Sielläoli vihreitä pyökkimetsiä, keltaisia hiekkasärkkiä ja huikaisevanvalkoisia kalkkivuoria, joita meri huuhtoi. Ihmiset puhuivat lempeää,sorahtelevaa kieltä, joka oli kuin lapsen leperrystä, ja olivatkultatukkaisia, valko- ja punaverisiä. Mutta syvällä Odelen sydämessäkyti salainen epäilys näitten näkyjen kangastelevaisuudesta, ikäänkuinhänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nähdä ne, että nekin olisivatkutistuneet arkikokoonsa ja haihtuneet.
Hän istui, pitkä, hieno kaula taaksepäin ojossa, suu raollaan kuinhaljennut marja, kasvoilla suovehkan kalpeus.
Odele syytti itseään syvästi tänä hetkenä. Hänen sydämensä oli kova japenseä, kaukana laupeudesta ja armahtavasta rakkaudesta. Siinä asustiinho ja vastenmielisyys eikä suinkaan sääli ja inhimillinen hellyys,kuten sopi kristityn kirkon tyttärelle ja Jürgen Schutten vaimolle.Eikö hän nytkin vain pakosta pannut kuntoon koria tai kirjaillutalttariliinaa pitaalisille!
Ah, Odele kammosi näitä kurjia ihmispoloisia, joita hän miehensätoimen takia kuitenkin joutui niin usein näkemään. Hän kuuli heistäalituisesti, mutta ei malttanut antaa miehelleen anteeksi, että tämäoli suostunut ottamaan sairaalan ylimmän johdon käsiinsä. Alkuaiko