Produced by Tapio Riikonen
Pieniä kertoelmia
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström,1896.
Uusi ystävä.
Nuoruuteni ajoilta.
Kaksi valapattoista.
Tapaturma.
Hajanaisia piirteitä elämästäni.
Valoa ja varjoa.
Hattuni historia.
Onnea pakoon.
Uusi ystävä.
He kaksi olivat parhaita tuttavia…
Ken pappilaan poikkesi, tapasi varmasti molemmat. Musti, rumavillakoira, istui kopeana rappusilla, siinä ulisten ja haukkuen ettäkoivumäki kajahteli. Haukunta loihti aina näkyville sieväntytöntyllykän, joka oli vilkas kuin kevätpuro, kaunis kuin tuomenkukka.
Tyttö oli pappilan Irkku, Mustin paras leikkitoveri, paras ystävä.Tytön käydessä kymmenettä, tuotiin kyökkiin eräänä päivänä pajuinenvasu ja vasussa oli musta koiran pentu, lihava ja kömpelömäinenvetkale, josta pian kasvoi Irkulle kisakumppani, harras ja uskollinentoveri.
Heidän tiensä kulki aina yhdessä. Kesäisin kierrettiin pellonpientareet ja karjaha'an polut, talven tuiskussa tehtiin rohkeitaretkiä kylän taakse, jossa oli maantiellä jyrkänne, pitkä, syvä jaihmeen sopiva kelkkamäeksi.
Lukemattomia talvipuhteita vietettiin renkituvassa. Siellä riemu tuntuivapaalta, maukkaalta. Suuri tuli loimusi takassa. Matti veisteli jajylkytteli vasaralla, repi rikki ja teki ehjäksi, aina minkä mitäkisattui. Liisa virutteli astioita, kohenteli valkiata ja hääri yleensämonituisissa toimissa. Useimmiten välitöikseen joko kehräsi pellaviatai kutoi sukkaa.
Renkitupaan oli sopiva illoin paeta, kun tuli vieraita tai oli muutenilonpuute. Siellä ei käynyt ikäväksi. Lastuläjällä oli mainion mukavatelmiä Mustin kanssa, kuunnella rukin pehmeätä surinaa, katsellaliekkien loimotusta, seinähirsiä, Mattia, Liisaa. Ohuistahöylänlastuista sopi sitoa koristeita Mustin kaulaan ja kiehkuroitaomiin käsivarsiin. Sopi siinä lastukasalla lyödä painiakin, kun eitarvinnut ketään kaihtia eikä ollut kukkaruukkuja tai muita kalujaesteenä.
Renkituvassa ne omintakeiset ajatuksetkin parhaiten heräsivät eloon.Siellä tuli mieleen yhtä ja toista, jota ei muualla osannutuneksiakaan. Kun leikki väsytti, kun liekkien loimotus hiljeni takassaja rukin pehmeä surina kuului vienolta soitolta korviin, silloinominaisia ajatuksia hiipi mieleen. Silmäin eteen levisi kuvia janäkö-aloja läheltä ja kaukaa, tutuilta ja tuntemattomilta mailta,alkoipa myöskin käymään selville oma erityis-asema yhä selvemminpiirtein.
Musti, viisas eläin, oli silloin hiljaa. Katsoa tuijottiosanottavaisesti Irkkua silmiin ja painaen leukaansa tämän polveen —aivan kuin olisi seurannut samoja ajatuksia, nähnyt samoja kuvia janäköaloja.
Kerran mietti Irkku tavallista kauemmin. Se oli eräänälauantai-ehtoona. Taivaan tähtivyöhyt oli loistavan kaunis, liekitolivat takassa jo osaksi hälvenneet. Liisa kiersi sukkalankaa, Mattipaikkaili heinähäkkien liisteitä ja Musti makasi liikahtamatta, leukapainettuna Irkun polveen. Pimeä puoli tupaa näytti salaperäiseltä…Matin varjo oli suuri kuin jättiläinen.
— Irkku, lausui Liisa, hiljentäen kehruuta ja katsoen lastuläjällepäin.
— No mitä?
— Ei mitään. Minä vaan luulin, että sinä nukuit.
— Niin minäkin luulin, lisäsi Matti.
Musti vingahti tyytymättömästi, painaen samassa leukaansa lujemmastiIrkun polveen. Irkku makas