Novelleja
Kirj.
Jyväskylässä,K. J. Gummerus Oy,1923.
Karkuri
Palkanmaksu
Vaikein hetki
Jouluaatto
Isä ja poika
Syntymäpäivä
Viimeinen matka
Aarne Aitio astui laivaan aivan viime hetkellä, kun touveja alettiinirroittaa. Hän silmäsi välinpitämättömän näköisenä ympärilleen, muttahänen vaaran terästämä katseensa tarkasti ja eroitti kaikki vähänkinepäilyttävät kasvot. Hän näki nytkin salongissa erään miehen, josta hänei ollut varma, ja alkoi pitää tätä silmällä. Mutta kun tämä hetkenkuluttua meni kapteenin luokse tupakoimaan, tuli hän vakuutetuksi,ettei laivassa ollut urkkijoita.
* * * * *
Viime vuorokaudet oli hän ollut samassa asemassa kuin takaa-ajettuhirvi, joka yhtämittaa tuntee väijyvien vihollisten hermostuttavanhajun. Ja niinkuin yksi ainoa erehdys, muutama askel aukealle ulosmetsän suojaavasta siimeksestä voi tuottaa hirvelle kuolettavanluodin, samoin olisi Aarne monesti joutunut santarmien ja urkkijoidenkäsiin, jollei olisi voinut säilyttää kylmäverisyyttään, jos hänenhuomiokykynsä tai voimansa olisi pettänyt.
Aarne katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja huoahti helpoituksesta.Hän muisti taas hetken, jolloin oli huomannut hiipivät santarmitaivan takanaan, miten oli juossut läpi vieraan pihan ja hypännyt ylilankkuaidan, kaikki. Ikäänkuin salamannopeana kinematografikuvanakiiti hänen aivojensa lävitse kaikki mitä hän oli kestänyt viimevuorokausina; hän muisti, miten oli hypännyt liikkeessä olevaan autoon,muisti hurjan ajon Kaivopuiston ja Eiran ympäri, jolloin takaa-ajajienhitaampi auto lopulta oli jäänyt jälkeen huitovine santarmeineen.Sitten oli hänen naamioituna onnistunut matkustaa kotiin ja yöllä käydähyvästelemässä vaimoansa ja lapsiansa. Ja siitä lähtien taukoamatontapakoa pohjoista kohden, vuoroin junalla ja taas jalkaisin, kaupunkienja passintarkastuspaikkojen sivu.
Viime yönäkin oli hän kävellyt aamupuolelle asti, eikä aamullakaanuskaltanut rauhallisesti nukkua, kun matkailijakodissa tarkastelivatniin epäilevästi.
Aarne kuunteli veden yksitoikkoista kohinaa laivan keulassa,ja herpaiseva väsymys aikoi painaa hänen ruumistaan ja silmätsulkeutuivat. Mutta vielä raskaampana painoi ja kiristi hänen sieluaantuo pitkäaikainen jännitys: hän aukaisi yhä uudelleen silmänsä,niinkuin jokin sisäinen ääni olisi kuiskannut, ettei saanut nukkua.Ja vihdoin hän hätkähtäen ponnahti seisomaan ja kourasi koneellisestitakataskuaan, niinkuin olisi luullut olevansa vihollisjoukon keskellä.
Mutta hän näki vain tyynen, sinisen vedenpinnan, kuuli laivanjyskytyksen, veden loiskeen, — missä hän on?
Aarne pakotti samentuneet aivonsa toimimaan, ja vihdoin hän ymmärsikaikki; että oli voittamaisillaan, jos hänen vaan onnistuu päästälaivasta Röytän saaressa, silloin hän on pelastunut, — hän vaikka uiyli rajan…
Hän hieraisi silmiään ja nousi huomaamattaan seisomaan ja hengähtisyvään, — niinkuin rintaa rutistanut rautarengas olisi pudonnut; tuntuiniin hyvältä ja kevyeltä kuin pahasta unesta herätessä. Se on siistotta, mahdollista!
Hän näki kaukana edessäpäin matalan saaren, jonka keskellä kohosisuitsuava savupiippu,— se on siis se! Hänen edessään oli ammottanutmustan haudan lailla Venäjän hirmuvallan kaamea vankiluola, Siperia,kuolema… Ja nyt hän näkee edessään vapauden, elämän!