Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Emil Lassinen
Porvoossa,Werner Söderström,1897.
Elli.
Muuan lammasjuttu.
Juha Juhanpojan elämän tarina.
Miisu raukka.
Kotoinen jutelma.
Ei pyyssä kahen jakoa.
Kilparadalla.
Paininlyöjä.
Elli.
Ellillä oli omat vihkonsa, joihin piirteli harakanvarpaita, maisemiaja kaikkia mitä mielikuvitus osasi keksiä. Näytteli niitä isälle jakysyi aina, josko olivat hyviä. Tietystihän isä myönsi, että olivat.Etenkin lampaat, hanhet ja muut sentapaiset tutut eläimet olivat kovinnäköisiänsä. Niitä ei voinut nauramatta katsoa, varsinkin kuin piirtäjäoli Elli, isän pieni peipponen.
Äiti ei nähnyt tarkasti ilman silmälasia. Maksoi Ellille vaivan etsiälasit ja houkutella äitiä katsomaan. Jos oli vihkoon piirretty kukko,tuumi äiti että sillä on ohranjyvä nokassa. Näytti sitte miten sekutsuu kanaa. Kat, kat, kat sanoo, ja oitis kana juoksee riihen alta…
Tuo kaikki huvitti Elliä niin sanomattomasti.
Aivan kodin lähellä oli kirkko ja hautausmaa. Kellotapuli seisoiyksikseen vähän kauempana, ja sateet olivat piesseet sitä niin pahasti,ett'ei enää näkynyt minkä värinen se alkuaan oli ollut. Paksussaakselissa, perin huipun lähellä kiikkuivat kellot. Toinen oli suurempi,toinen pienempi. Kun suuri kello pyhä-aamuna humahti soimaan, tuntuiEllistä salaperäiseltä ja juhlalliselta, juuri kuin olisi haltijalyönyt vuoren kylkeen hirmuisen suurella rautanuijalla.
Kirkko oli suuri ja päältä punaiseksi maalattu. Keskellä oliviiri ja molemmissa päissä valkoinen risti. Harjalaudalla istuiusein pääskysparvi; lauloivat siellä ja katselivat alas Elliä jahautausmaata. Silloin aurinkokin usein liekehti ikkunoissa, ja kirkkonäytti sisältä kirkkaalta hopealta, niin kirkkaalta, että silmiäpisteli.
Pyhäpäivinä lauloi isä kirkossa. Elli istui äidin vieressä, katselivuoroin alttaria, vuoroin isää ja pappia. Kirkon kaiku kuului korvissaniin omituiselta, ja laulun säveleet tuntuivat ihan tuudittavanruumista… Ikkunaan näkyi sinertävä vedenselkä, saaria, salmia,vainioita, lehtoja…
Syksyllä, kun tuuli kävi rajusti ja kuohut loiskivat karien yli,kiipesi Elli pihlajaan, joka kasvoi pihan laidassa, asetti kädet niskantaakse ja nojasi haarukkaan. Koko maailma avautui silmäin eteen. Aivanlähellä oli kylä ja maantie, tuonnempana peltoja, lammaslaumoja javarsin kaukana järviä, rantoja, saaria. Pihlajan kohdalla oli taivaskorkealla, mutta kauempana se alkoi kaartaa yhä alemmaksi, kunnessaarien ja rantojen kohdalla jo ylettyi puihin. Koko maailma sitennäytti suurelta, ylösalaisin kännetyltä maljalta.
Siinä oli kaikki samalla tuttua ja uutta. Uusia huomioita, uusiatunteita, siinä näköalojen salainen viehätys, siinä syy miksi niihinei voinut kyllääntyä. Kun taivas kävi uhkaavaksi ja pihlajan oksathuojuivat tuulen käsissä, katseli Elli silmiä räpäyttämättä ylöstaivaan kupuun. Ei yhtään pelottavaa ajatusta tullut mieleen, eiyhtään värisyttänyt ruumista, vaikka tuuli viuhui rajusti, ja oksa olijokaisessa silmänräpäyksessä vähällä katketa.
Talvella oli järvi ja rannat lumen peitossa. Metsä hohti valkoiselta,hevosilla oli tiukukelloja kaulassa, ja pakkaispäivinä tulivarpuisjoukko pihlajaan. Kyyrysillään istuivat oksilla ja nokkivatmarjoja, jotka kylmä oli purrut kypsiksi, makeiksi.
Illoin, kun muuten oli pimeä, loistivat tulet kylän ikkun