Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
eli
Vanhan Tädin Kertomus
Kirj.
Helsingissä,Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,1874.
Ensimmäinen Luku.
Minä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudestasisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomaksi jäimme.Useasti kyllä näin äitini ja sisareni itkusilmissä tuumailevankeskenänsä, vaan kun kysyin: "Mitäs itket, äiti kulta?" silloin hänhymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminensurunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taastyytyväinen.
Isäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitäänperintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja koskaarmo-vuodet olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oliäitini saanut toimeen meille uuden vähäisen kodon, joten saimme asuaoman katon alla.
Vaikka äitilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas,sillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinensydän. Sisareni opetti hän tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikkitulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiinvarakkaimmissa taloissa, vaan minua, joka olin nuorin ja kehnoin,säästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhananiin heikko ja vähänen, että olisi saattanut luulla minuakahdeksan-vuotiseksi. Useasti äitini sanoi: "Mitenkä sinä, Elsaseni,maailmassa toimeen tulet, kun olet noin heikko ja pieni", mutta kunenoni, joka usein meillä oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: "Älä murehdi!Elsa ja minä olemme hyvät ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanutäitin silmäin alla, pääsee hän minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan,että Elsasta saan hyvän vanhain päivieni hoitajan. Eikö niin Elsa?"
Minä hyväilin enoani oikein hyvästi ja lupasin aina olla hänellekuuliainen ja avullinen, mutta äitini sanoi: "Älä vielä, veliseni, puhuvanhoista päivistäsi, ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin mieheksitulit. Kyllä sinä vielä naimisiin joudut, joll'et yhtä saanut, niin ontoinen ja kolmas jäljellä."
"Ei sisareni! niin ei ole minun laitani", vakuutti eno, "unelmaniraukesivat kuin unelmat — mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minunvirkani sekä taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni;silloin toivon, että aikani kyllä kuluu; vanhoista muistoista eipuhuta, sillä kipeältä tuntuu, kun haavaa koskee".
Minä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta ei hänsallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisellauteliaisuudella kysyin äitiltäni; "Mitä muistoja net ovat, joista eieno anna puhua?" vastasi äiti; "Älä sinä niistä huoli, ole aina vaanhyvä ja kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoistamuistoista, sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit".
Tästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista; joka ilta maatapantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitäkaikkia tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesi, mutta jota ei minullesopinut sanoa. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietäätuon salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistuiuteliaisuutenikin. Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinensiitä, että oli saanut minun enoni turviin. Enoni olikin kovin hyväminulle, ja aikani kului oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillähyvin harvoin oli vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.
Enollani oli kaunis puu-tarha, jossa hän itse työtä teki