Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Runa [Elisabeth Beskow]
Mukaeltu suomennos
Helsingissä,Kustannusliike Minerva Oy,1922.
Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkänpäärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoaheijastaen.
Elisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusiavarpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänenryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta,joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herättisekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullutpanneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'inolennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisenahän viehätti.
Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkeinrohkenivat syödä hänen käsistään.
Kun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaanhelmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivatlopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:
"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laitasamoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."
Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut.Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pienivarpunen sen heti ahmien sieppasi.
Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisitiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hänedelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovintilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta jarunollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, onmetsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juokseejoki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaanjärveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen,lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossasohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään,niin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsänpuissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet,jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, ettämaailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.
Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa.Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät,yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinentyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaavesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.
Elisa kulki porrasta pitkin yli joen, joka, Hirvenhovin puutarhan ohiennätettyään, oli alkanut kiiruhtaa vauhtiaan. Rannan toisella puolellaoli metsä. Sen helmaan astui Elisa.
Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyttäyteen valtaansa. Tuuli, puhaltaessaan puitten lehvistössä, pudottelikastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan, kulki avopäin.Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitäharsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä uhkuva japuhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseytyi.
Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Senkatolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä eiollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.
Töl