Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kertomus Tuomas piispan ajoilta
Kirj.
Porvoo,Werner Söderström,1898.
Suuren kansalaisemme
muistolle omistaa tämän teoksensa nöyryydellä
Tekijä.
Lukijoille.
Tämän kirjan lukijoista jotkut ehkäpä ottavat kummastuaksensa, ettäallekirjoittanut on omistanut sen J. V. Snellman vainajan muistolleja kysynevät ehkä, tokko minulla on ollut jonkinmoinen erityinen syysiihen; Paitsi harrasta sydämeni halua esiin tuoda kiitollisuudenja kunnioituksen roponi Suomen kansan suurimmalle pojalle ja hänenjalolle isänmaalliselle työllensä on minulla todellakin olluttuollainen "erityinen" syy omistamaan juuri nämät kyhäelmäni hänenmuistollensa. Lähemmin selittääkseni tätä asiaa kerron tässä eräästäillasta J. V. Snellmanin luona.
* * * * *
Ihmisen elämässä toinen päivä ei milloinkaan ole ihan toisenkaltainen, onnen vaiheet ja antimet eivät tänään ole ihansamanlaatuiset kuin olivat eilen; huomenna vaihtelevat taas. Muttavaikka tällainen erilaisuus päivien suhteen onkin olemassa, tuntuupituohon alituiseen vaihtelemiseen tottuneelle, kun hän vilkaiseetaaksepäin kuluneesen elämäänsä, kuitenkin siltä, ikäänkuin nuomenneet päivät menoinensa olisivat olleet aivan toinen toisensakaltaiset. Ani harvat niistä jättivät pysyväisen muiston; jotkutkuitenkin. Löytyypi kunkin ihmisen elämässä muutamia "merkkipäiviä",jotka uursivat hänen mieleensä niin syvät vaot, ett'eivät ajanlumimyrskyt jaksaneet niitä ummistaa.
Tuollainen ijäti unhottumaton päivä minun elämässäni oli eräs päiväToukokuussa v. 1874, jolloin minulla oli onni viettää illan tunnitkahdenkesken J. V. Snellman'in kanssa hänen kodissansa Helsingissä.Muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoittamani näytelmä "Lalli" olinäytetty suomalaisessa teaatterissa, oli hän kutsuttanut minunluoksensa.
Siihen saakka tunsin Snellmanin, paitsi suurena tiede- javaltiomiehenä, ainoastaan ulkomuodolta. Nuo merkilliset kasvot,joidenka piirteet niin omituisella tavalla kuvasivat syvää viisauttaja lujaa, masentamatonta tahtoa, olivat siis minulle tutut. Muttamitkä ja millaiset sydämen tunteet tuon — tunnustakaamme se —melkein jyrkän ulkomuodon alla piilivät, se oli minulla ihantuntematonta. Ei ole siis ihmettä, että levottomalla mielellä jajonkinmoisella pelvolla puheena olevana Toukokuun päivänä astuinsen talon portaita ylös, jossa se mies asui, joka terävälläsilmällään näki, kädellään viittasi ja pontevalla voimallaanraivasi Suomen kansalle tien, osoitti uran, jota myöten sen tulikulkea saavuttaaksensa onnensa, säilyttääksensä ja tukeaksensakansallisuuttaan. Otaksuin, että puhelu kahdenkesken sellaisen miehenkanssa tulisi minulle sangen vaikeaksi.
Kuitenkin olivat suotta tuollaiset levottomuuden tunteet vaivanneetmieltäni; sen tulin pian huomaamaan. Snellman ei esiintynyt minulleylimyksenä eikä syvämielisenä tiedemiehenä, vaan nuoren nousevankaunokirjallisuutemme innokkaana suosijana ja isällisenä ystävänä.Tämä hänen sydämellinen ystävällisyytensä saikin minussa aikaansen, että jo muutaman hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisinmonasti ennen puhunut hänen kanssaan. Samalla selveni minulle päivääselkeämmäksi se seikka, että isäntäni oli mies, jolle alhaistenpuolelta ylhäisiä kohtaa