E-text prepared by Anna Siren and Tapio Rikonen
Kirj.
Hilja Haahti
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1920.
Toivon malja
Pienten kautta
Kylväjän muistoksi
Hakalan Mikko
Miksi Asko aikoi
Lapsuuden muistelma
Maija-Leenan juhlapäivä
Sekalaisten tavarain kauppa
Muuan esikaupunkilaisperhe
Kaksi uhria
Toivon malja
Hän oli äitinsä kalleus ja isän riemu ja ihastus. Hän Herralle kasteessa kannettiin ja toivon maljoilla siunattiin. — Mikä murskasi kallihin toivon?
Pihlajan talo oli varmaankin joskus saanut nimensä pihlajapuista, jotkasen pihalla kasvoivat. Juhannuksen aikaan ne seisoivat valkokruunuisinakuin nuoret morsiamet, sitte kylvivät ympärillensä kukkalehtien hienoalunta, ja syksyllä koreilivat marjaterttujen rikkaudessa, kutsuenoksillensa parvittain pieniä lintusia, niitä varsinkin, jotka siellälehvien alla olivat syntyneet ja pehmoisessa pesässä varttuneet.Silloin oli kartanolla riemua, sirkutusta ja viserrystä. Nuoritoimelias emäntäkin, joka hulikkoinensa asteli maitokamarin ja pirtinväliä, saattoi toisinaan pysähtyä sitä kuuntelemaan. Hän hymyili, muttahuokasi taas väliin ja riensi portaita ylös, tupaan askaroimaan, vieläuutterampana ja touhuisampana entistään. Työllä hän tahtoi haihduttaasen ajatuksen, aina saman, joka povessa poltti: — Pikku linnut, pikkulinnut, oi teitä onnellisia! Kunpa olisi poikanen pesässä minullakin!
Isäntä ei lintuja katsellut, mutta samaan suuntaan hänenkin mietteensäkulkivat, kun hän sirpillänsä kaatoi kultaista viljaa laajoillavainioilla. — Olisi tässä alaa ja elatusta useammallekin. Kaunispelto, kuka sinuakin kylvänee, kun minun käteni kerran herpoo?
Kahdeksan vuotta he olivat olleet naimisissa, odottaneet ja aikojasitte lakanneet odottamasta. Silloin, yhdeksäntenä kesänä, pihlajienpunoittaessa, lintujen sirkutellessa, saapui hän, kaihoisasti kaivattuja hartaasti toivottu. Äiti tuskin jaksoi käsittää ylenpalttisenonnensa todellisuutta, ja isä kulki myhäilevänä aamusta iltaan japäivästä toiseen. Poika, ja niin reima poika! Juuri sellainen, jokakelpasi Pihlajan perilliseksi. Nyt saa pelto kylväjänsä, leikkaajansa,eikä joudu vieraille milloinkaan. Ja pikku linnut pihlajassa,riemuitkaa, riemuitkaa, säestäen onnellisten ihastusta!
Ei tätä lasta pappilaan viety kastettavaksi, kuten kaikki muut kylänpienoiset oli kuljetettu aikoinansa. Kotiin piti kirkkoherra tuotamanisännän huimalla oriilla, ja vieraita kutsuttiin pitäjän kaikiltakulmilta. — Kyllä kokki laittaa, — sanoi isäntä, kun emäntä huolehtiheikkoja voimiansa. Ja niin sitte leivottiin ja teurastettiin,pantiin olutta, paistettiin kaakkuja ja noudettiin kaupungista viinitja konvehdit ja senkin seitsemät herkut. Oli jo emäntäkin terve jatoipunut, ennenkuin koko tämä komeus valmiiksi ennätti.
Pojan nimeksi pantiin Toivo. Se sopi niin hyvin sekä isän ettääidin mielestä. Hänessähän yhtyivät heidän rakkaimmat toiveensa:menneitten vuosien ikävöivä toivo, joka nyt vihdoin oli toteutunut, javastaisuuden valoisa toivo, jonka täyttymistä he odottivat.
Hänen silmänsäkään eivät olleet niinkuin muiden sylilasten, pienet japiiriset. Suuriksi ja kirkkaiksi hän ne avasi, ikäänkuin ihmetellenjuhlallisuutta ympärillänsä ja tuumaten mitä pappi hänelle nyt teki. Eihän tietänyt, pienokainen. Mutta äiti painoi päänsä alas ja vuodattihereitä kyyneleitä, kun k