Produced by Tapio Riikonen
Novelleja
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1912.
Pikku tyttöjä
Elina
Inkeri
Eronneita
Eri aikoina
Hävittävää voimaa
Lohduttajat
Näyttämö-kuvitelmia
Yksinäisyys
Autius
Elina.
Elina kulkee äitinsä ja äidin ystävättären kanssa pitkin Berlininkatuja.
Hän on seitsemäntoista-vuotias, vaalea, hento ja vilkas. Hän tietääolevansa sievä ja toivoo, että muutkin sen huomaisivat. Ja se huomataankyllä. Sillä hänestä säteilee väärentämätön nuoruus ja väljähtymätönelämän harrastus. Ja hän säteilee kaikille, mutta erittäinkin kaikillemiehille. Koko hänen olemuksessaan, hänen vallattomasti peilailevissasilmissään, hänen itsetietoisesti nytkähtelevissä vyötäisissään,jalan nousussa, suun hymyssä, on niin paljon vastapuhjennuttaihmisuteliaisuutta ja ilon ikävää, rakkauden kurkoitusta, ihailuntarvetta ja onnen odotusta, että se vaistomaisesti pukeutuu keimailuun.
Kadulla äiti ja ystävätär kulkevat edellä Baedekerit kädessä. Elina onaina tähän asti kulkenut tiukasti äitinsä käsipuolessa, mutta nyt tämäeilen saapunut ystävätär on anastanut hänen paikkansa ja hän tunteeolevansa vähän kuin viides pyörä vaunussa.
Elina on aina väärällä paikalla, joko liiaksi edellä tai liiaksijälessä. Aina häntä huudetaan, opastetaan, torutaan ja valistetaan:"Missä olet Elina? Katsopas tuota palatsia! Pane mieleesi tämämuistopatsas! Ja tämän museon nimi! Käy silmät auki, Elina!"
Ja Elina tottelee nyrpeillään. Se on hänestä kovin ikävää. Kaikkikivitalot ja kivipatsaat ja taiteet ja tieteet ja tavarat ovat hänestäikäviä. Ihmiset ovat paljon hauskempia. Kaikki muut paitsi hänen omaseuransa. Ja hän unohtuu taas hetken päästä katsomaan jotakin kaunistapoikaa tai uljasta univormua…
— Elina, tuo on sopimatonta! neuvoo ystävätär.
— Ja miten sinä astut kantasikin linttaan! nuhtelee äiti.
Elina kohauttaa loukkaantuneesti olkapäitään. Minkätähden naiset ainaolivat hänelle niin pahoja ja miehet aina niin hyviä? Miehille hän ainakelpasi sellaisena kuin oli, naisille ei milloinkaan. Sen hän saattoihuomata jo isästään ja äidistään ja kaikista muistakin. Miehetainoastaan ymmärsivät häntä, sentähden hän mieluummin olikin heidänseurassaan. Siitä oli jo kotona aiheutunut monta kiivasta ottelua. JaElina oli ollut olevinaan enemmän rakastunut kuin mitä todellisuudessaolikaan, oli nostanut pilviin asti ne muutamat ylioppilaat, joidenvuoksi häntä ahdistettiin. Kiusallaankin. Itsensä vuoksi vain, eisuinkaan heidän. Mitä hän heistä! Ylioppilaista! Olivathan he kylläkilttejä poikia, mutta niin ylimalkaisia, niin samanlaisia,kehittymättömiä ja sitten ainoastaan ylioppilaita. Korkeammalle tokitähtäsi Elinan kunnianhimo! Hän oli aina ollut salaa vakuutettu siitä,että hänen elämänsä tähti oli nouseva korkealle, että kerran jokuoikein suuri mies oli rakastuva häneen ja tekevä hänet kuuluisaksikautta maailman. Mitä laatua tämä suuri mies tulisi olemaan, siitähänellä ei vielä ollut selvää käsitystä. Mutta luultavasti jokutaiteilija. Elina ei ollut koskaan vielä tuntenut ainoatakaantaiteilijaa, ainoastaan kuullut heistä paljon puhuttavan. Ja he olivathänelle korkeinta, jumalallisinta, mitä hän t