E-text prepared by Tapio Riikonen
Kynäily
Pehr Thomasson'ilta
Suomentanut S. Hirvonen.
Tampereella, 1882.
J. F. Olan'in kustannuksella.
Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa.
1.
Kaukana Pohjolassa leveän ja kirkkaan Ongermanjoen äyräälläviheriöitsevine saarineen, on pieni punaiseksi maalattu huone, jossa onmonta Herran vuotta asunut seurakunnan lukkari, tuo kunnioitettuGrangårdin Per, joksi häntä yleisesti kutsuttiin.
Oli kaunis lauantai-ilta kesäsydämellä vuonna 1851.
GrangÅrdin Per, eli lukkari-ukko, joksi me lyhyesti tahdomme hänetnimittää, istui parin muun henkilön kanssa pihalla seisovan suurenritvakoivun lehväin alla ja katseli tyytyväisenä sitä juhlallistakuvaa, joka leveni heidän silmäinsä eteen. Se olikin semmoinen kuva,jonka vertaista ei nähdä monessa paikassa Jumalan raittiissa,juhlallisessa luonnossa. Molemmin puolin jokea yleni korkeitavuorenselkiä, joilla kasvoi isoja, yksitotisia honkia ja solakoita,vaalean-viheriäisiä koivuja, jotka suloisesti kuvastelivat itseänsäohitse juoksevassa joessa, joka loisti suloisen ilta-auringon valossaniin kirkkaasti ja valoisasti, kuin kullattu "Jumalan huoneentornikukko". Ja kaiken tämän ylitse kaareusi sininen taivahan kansiniin suloisesti viehättävänä, kuin sininen silkkihuntu, joka poimueleekauniin, vapaamielisen naismuodon ympärillä. Ei yksikään tuulenhengähdys röyheltänyt veden pintaa eikä soittanut puiden kieliä.Ainoasti yksi ja toinen laululintunen viserti lyhyen laulunsalukkariukolle ja hänen seurallensa, josta nyt aiomme vähän lähemminselittää, sillä nämä kolme henkilöä ovat kieltämättä sen pienenluonnonkuvauksen loistekohtana, jota tässä olen kokenut lukian silmäineteen esitellä.
Lukkariukko oli elähtänyt, vahvaruumiinen mies, rehellisellä jakunnioitusta vaikuttavalla ulkomuodolla. Hopeanharmaa tukka ympäröitsiavonaisia, rehellisiä kasvoja, jotka vaikuttivat kunnioitusta jaluottamusta. Hänen vasemmalla puolella oleva naapurinsa oli sitävastaan noin parinkymmenen vanha, hienosti kalveakasvoinen nuorukainen,jolla oli isot, tunnokkaat silmät, mitkä todistivat, että hän tiedossaja ymmärryksessä oli paljon ylitse nuoruuden ijän. Mitä taasoikeanpuolimaiseen naapuriin tulee, ei häntä missään suhteessa voinutverrata kehenkään edellämainittuun, sillä hän oli tyttö, nuori,kuvankaunis tyttö, raitis iloisa, niinkun oikea Norrlannin impiyhdeksäntoista vuoden ijässä tavallisesti on.
Tämmöinen oli se pieni seura, ja kun he nyt istuivat siinä kauniinakesäiltana, muodostui heistä yhteensä pieni joukko, joka olitäydellisessä sopusoinnussa ihanan ympäristön kanssa, kuitenkin silläeroituksella, että kun, miten edellä on huomautettu, luonnonvaltakunnassa oli tyyneys ja hiljaisuus, täällä pidettiin varsinvilkasta keskustelua.
"Minä en voi mitenkään käsittää", sanoi lukkariukko, "kuinka ihmisilläsaattaa olla sydäntä jättää syntymämaansa ja muuttaa kauas vieraisiinmaihin; sillä niin hyvää ja kaunista, kuin meillä täällä on, en luulemissään maailmassa olevan. Eikö sinullakin ole sama usko, hyväKnutson?"
"Ei aivan sama", vastasi tämä, joka oli seurakunnan kansakoulunopettaja. "Kyllä on maailmassa monta parempaakin paikkaa".
"Kentiesi yhdessä tai toisessa suhteessa, vaan ei kokonaisuudessaan",vastasi lukkariukko. "Minä en ole tosin nähnyt paljon maailmanihanuutta, sillä minä en ole koskaan käynyt etempänä kuin Upsalassa,jossa oleskelin yhden kuukauden nuoruudessani tutkintoanisuorittamassa; mutta ei siellä ollut mitään, jota voisi verrata sii