Produced by Tapio Riikonen
ELÄMÄN HAWAINNOITA VIII: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa
Kirj.
P. Päivärinta
WSOY, Porvoo, 1899.
Palanen matkakertomusta.
Minun oli rautatietä myöten meneminen etelään päin toiseen pitäjääseen—ei waan kolmanteen, sillä olihan siinä eräs pitäjäs wälillä. Rautatieei ollut wielä walmis, mutta kumminkin jo kiskoitettu, niin että sitämyöten pääsi rautatien tarpeita kuljettawat junat wapaasti kulkemaan;siinähän sitä sitten sai kyytiä joku matkustajakin, käydäksensäkotinurkkiansa edempänä. Rautatien työmiehet, heidän waimonsa jalapsensa saiwat myös työjunassa kulkea edestakaisin.
Olinpa semmoisen junan kanssa saanut luwan tehdä tuon pienenmatkustukseni. Mitään säännöllistä kulkua kun ei wielä ollut, täytyi jowaraselta mennä asemapaikalle wartomaan, milloin juna menisi sinnepäin, mihin minunkin oli meneminen.
Oli Pohjolan kaunis elokuun päiwä. Aurinko paistoi täydeltä terältätukehduttawan kuumasti ja ihmiset puhkailiwat töissään wesimärkinäpalawasta. Pysäyspaikalle oli kokoontunut wäkeä kaikilta maailmansuunnilta, osaksi katsomaan tuota uutta ja kummaa, osaksi koettamaan,saisiko kyytiä tuon wohwottawan, hihkailewan ja puhisewan höyryhewonpitkähäntäisessä roikassa.
Aika kului ja monelle rupesi odotus tuntumaan pitkälliseltä. Seisottiinpitkin rataa, ja yksi ja toinen arweli yhtä ja toista rautatiestä sekätuon uuden kummituksen kiireisestä kulusta; minäkin seisoin heidänjoukossansa. Waikka ilma olikin niin kaunis, alkoi kuitenkin taiwaanrannalle kokoontua oikein aika jykypilwiä, mitkä wähitellen laajeniwatja taajeniwat ja pian oliwat peittäneet senkin taiwaan kohdan, minkäalla me olimme. Tuulen ryöppy alkoi huihtoa ja pyöritellä kaikkialiehuwia esineitä, niinpä meidänkin odottajien ja katsojien hapeneita,huolimatta siitä ensinkään, oliwatko ne huolista harmaantuneitahaituwia, waiko elämän toiwosta humertawia ja kiiltämisestä sädehtiwiäkiharoita. Pian alkoi runsaasti tulla raskaita wesipisaroita jaitsekukin täpisteli ja puhdisteli itseään.
Samassa tuokiossa kulki editsemme eräs nainen ja minä arwelin:sydämmettä on se ihminen, jonka huomiota ei hän herättäisi. Hän olilyhyenläntä nuorenlainen nainen hajallansa olewilla hiuksilla sekäpakartuneilla, wetistyneillä ja punottawilla silmillä.
"Sataa, sataa…! woi kun nyt wielä sataakin…! Hywä Jumala kun minäpääsisin kotiin…! enhän tiedä enkä ymmärrä——lapseni?" supisi hänomia aikojaan riwimme siwu hitaasti mennessään, kantaen ja suojustellenkastuneita hameensa helmuksia.
Kaikkien silmät kääntyiwät häneen, mutta minä kenties katselin häntätarkkaawaisemmasti kuin yksikään muu.
Pian palasi hän takaisin, seisahti meidän eteemme ja, kuinka lieneeniin sattunutkaan, katsoa muljautti hän minua silmiin.
"Hywä Jumala, kun minä pääsisin kotiin!" sanoi hän taasenkin, muttasamassa kääntyi hän selin meihin; olipa niinkuin ei hän olisi meitänähnytkään.
"Mihin päin te matkustaisitte?" kysyin häneltä.
Hän säikähti ja nyt wasta näytti hänen huomionsa heränneen. Hän loiturwottuneista ja weristyneistä silmistänsä toisen kerran minuun niinepätoiwoisen ja surkean katseen, että minua oikein kauhistutti, jasanoi ujosti: "etelään päin".
"Mistä te olette kotoisin?" kysyin taas.
"H——n pitäjästä", sanoi hän arasti.
"Oletteko rautatien työmiehen waimo?"
"Olen."
"Onko tei