Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta
Kirj.
Suomentanut K. A. P.
WSOY, Porvoo, 1922.
Ensimmäinen luku.
Synkeänä lepäsi painostavan lämmin kesäyö valtavan Tonava-joenyllä. —
Melkein merenpoukaman kaltainen oli aaltojen silmänkantamatonavaruus. Saeten kummallakin puolen rantaa monin paikoin liejuksi nekeskellä uomaakin vyöryttivät suunnattomia vesimääriään itää kohtivain hiljakseen, sillä monta pienoista saarta, pensasten ja puidenvihreäksi rehevöittämää, oli kulkua estämässä. —
Yksi näistä kapeista saarista kohosi vain nimeksi joen kalvosta;miehenkorkuinen kaislikko ympäröi sitä joka taholta ja ainoastaanpari puuta siitä yleni, pari ikivanhaa salavaa, ei kovin korkeaa,mutta valtaisen laajaa ja pahkaista, latvoissa, oksissa ja kuoressaeriskummaisia kasvannaisia.
Kuuta ei näkynyt taivaalla; ja tähtiä peittivät tiheät pisartelevatpilvet, joita hautova lounaistuuli ajoi hiljaa edelleen.
Mutta kaukana idässä leimahteli aika ajoittain kelmeä valo mustaltataivaalta, aavemaisena, peloittavana; yhä uhkaavampana painoisitten äkillistä välähdystä seuraava syvä, ikäänkuin tuhoaennustavavaikeneva yö. — —
Hiljaa koristen ja sohisten pyrki joen juoksu verkalleen,vitkastellen pienoisen kedon sivuitse, joka leveten länttä kohti jaidässä päin suipeten muodosti melkein kolmion.
Kaislikko muuttui vähitellen saaren liejuisilla alavilla rannoillatiheäksi pajukoksi ja piikkisiksi näsiäisiksi.
Ylt'yleensä pimeyttä, yksinäisyyttä, hiljaisuutta; väliin vain kohosisyvästä virrasta petokala, joka saalista tavoitellessaan hypätäläiskäytti pintaan: veden kalvossa hetken aikaa väreitä — sittentaas oli kaikki hiljaa.
Silloin kohosi vasemman, pohjoisen rannan pensaikosta raskaastilentoon suuri lintu: kaartelihen ja päästi kirkuvan varoitushuudon.
Se liihotteli verkalleen luodon luo, mutta ollessaan juurilaskeutumaisillaan vanhaan piilipuuhun — se liiteli jo sen latvankohdalla — kohottautui äkisti, tehden jyrkän polven, ylemmä, päästimonta, mutta vielä äänekkäämpää pelästys- ja varoitushuutoa ja riensinyt pois nopein, iskevin siivenlyönnein aivan toiseen suuntaan, itäänkäsin, joen juoksua seuraten, ja hävisi ennen pitkää yöpilviin. —
* * * * *
Mutta saarella syntyi nyt hiljaista liikettä pajupensaikossa. Hahmo,joka oli tähän asti ollut kyykistyneenä pensaiden peitossa kosteallarantahiekalla, ojentautui suoremmaksi.
"Vihdoinkin!" lausui nuorekas ääni hiljaa. Nuorukainen tahtoi noustapystyyn.
Mutta toinen mies, joka oli maannut hänen vieressään risukkoonkätkeytyneenä, veti hänet käsivarresta alas ja kuiskasi:
"Hiljaa, Daghar. Haikaran säikäyttäjät saattavat olla vakoojiakin."
Pohjoiselta rannalta liukui nyt tätä pientä saarta kohti joentummasta kalvosta vielä tummempana kohoava pitkähkö viiru, ikäänkuinmusta varjo.
Se oli — nyt saattoi sen jo erottaa — vene; nuolennopeasti se kiitilähemmä, mutta yhtä kaikki äänettömästi.
Sen neljä airoa varoi visusti synnyttämästä kolinaa ja loiskettapainuessaan ja kohotessaan. — Jo soljui kulussaan taitavastikäännetty vene, ei suippo kokka, vaan leveä perä edellä