E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1917.
Isä.
Lusifer.
Elämä ja Kuolema.
Talvi.
1. Huvila.
2. Syystähdet.
3. Varisevat lehdet.
4. Ensi lumi.
5. Maisema.
6. Järvi jäätyy.
7. Kimaltavat hanget.
8. Tähti-yö.
9. Sydäntalvi.
10. Kevään kajastus.
Auringosta olet sinä tullut, ja auringoksi pitää sinun
jälleen tuleman.
Joka kevät anivarhain he aina saapuivat Kallionkupeelleen, isä, äiti japienoinen poika. Heidän Kallionkupeensa kohosi jyrkästikoivikkorantaisen aavan järven helmasta, kasvoi vallan vuoreksi, javuoren laella ihan oli heidän korkea kotinsa, jonka punainen katto javihreät nurkat paistoivat kauaksi yli valoisien ulappain. Ulappa olinäet etelään, ja siten pääsi aurinko koko kesän esteettömästinousustaan aina laskuun saakka heille paahtamaan, sillä itään ja vielälänteenkin riitti pelkkiä iloisia ilmoja, joihin nousi lehtipuita vainsenverran, että vipajavaa, hilpeätä huminaa kesti kaiken päiväälempeitten tuulien liehtoessa. Mutta pohjaa päin seisoi vankkanavartiona ikihongikko, jonka lävitse viluiset viimat eivät milloinkaanuskaltaneet, niin että kylmimmällä tuulella, jolloin muut nurkuenvetäytyivät suojiinsa, heillä vallitsi melkein kaikkein lämpöisin jatyvenin sää. Silloin pienoinen leikki aina avopäin ja avojaloinnurmikolla, jonka kirjavan kukkameren kiltti aurinko sai yhä vainvaloisampana ja loistavampana siintämään ja läikkymään.
Mutta lumien sulaessa ennenkuin yksikään kukka Kallionkupeella oliehtinyt vielä iloisen silmänsä avata, kuohuivat ja hyppelivät hilpeätkevätpurot pitkin vuorenrinnettä alas järveen, joka juuri taisteliviimeistä voitollista taistoaan pakenevan talven valtaa vastaan.Ranta-äyräillä kohisi kuin heräävän elämän väkevä laulu ikään; jäätkaikkosivat kauemmaksi ulapoille, uimahuoneen ympärillä keinuivatvallattomat pikku vaahtopäät jo ihan vapaina ja niiden kuohuun yhtyivätalas kalliota kierivät kevään ouruvedet muodostaen lopuksi kuin pienenkihelmöivän kosken ryöpyn. Vallankuin vaistomaisesti pienokainen kuulinäiden äänien kutsun aina rumaan harmaaseen kaupunkiin saakka, vaikkatalven valta näytti yhä vielä niin varmalta ja järkähtämättömältäylt'ympärillä. Mistä johtui tämä vaisto? Kysy muuttolinnuilta, jotkakaukaa auringonmailta kevääksi tänne aina kerkiävät. Eikä poikanentämän koommin antanut vanhemmilleen enää pahaakaan rauhaa, ennenkuinnämä olivat koonneet kaikki kesää varten tarvittavat tavarat, sulkeneettiukasti kaupunki-asunnon ovet ja istahtaneet ikävään, ahtaaseenrautatievaunuun, joka hitaasti kuljetti heitä läpi lumisten,surullisten seutujen. Mutta jo seuraavana päivänä pienokainen ilostahuudahdellen rakensi pyöriviä rataslaitoksiaan ja jauhavia myllyjäänpauhaaviin puroihin, ja hänen suuret rauhalliset silmänsä kuulsivattummina ja vakavina kuin petäjikkö, jonka varjossa hänen keväistenleikkiensä paikka oli. Isä mukautui tuossa tuokiossa aina tähänolosuhteiden vaihdokseen, sillä hän viihtyi yleensä kaikkialla, missähänen työnsä sujui hyvin, ja missäpä se sitten paremmin olisikaansujunut kuin tuolla kauniilla, väljällä, korkealla Kallionkupeella,missä näihin saakka ei ainoakaan epäsointu ollut vielä sorahtanut.
Mutta toisin oli äitirukan laita. Joka päivä hän sanomalehdestä luki,mitä teattereissa ja oopperoissa milloinkin esitettiin, mitkämaailmankuuluisuudet näin huvikauden lopussakin vielä vierailivatmissä