Romantillinen kertoelma Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta
Kirj.
Sylvia [Sara Pfeiffer]
Suomentanut —r—r. [F.F. Brummer]
Tampereella,Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa,1886.
Raskaiden akuttimien välistä pilkisti aurinko huoneesen ja heittileveän, loistavan valonsäteen erääsen nuoreen tyttöön, joka seisoikuultelevassa asemassa, pää hiukan nyökällänsä, huoneen keskellä jonkatoinen ovi oli jätetty puoleksi auki. Eräs harso-ompeluskehä olihuolimattomasti heitetty korkeanojaiselle tuolille, ja lattiallaoli hänen ympärillänsä kirjavia silkkivyyhtiä hujan hajan. Olihanselvää, että hän oli hypähtänyt pois ompelunsa äärestä, selvemminkuullaksensa niitä sanoja, joita läheisessä huoneessa lausuttiin.
— Minä puolestani pidän Magdalenan hoviin pääsemisen liian hätäisenä —lausui nyt eräs ääni, johon toinen heti vastasi:
— Se on tosi, hän on vielä lapsi, mutta hyvä lapsi…
— Sellainen voi kuitenkin turmeltua, keskeytti ensimmäinen puhuja —kun päiväkaudet näkee ainoastansa ylellisyyttä ja kevytmielisyyttä…usko minua, esimerkki tarttuu, ja niin vilkas luonne kuin hänellä on,pelkään minä…
— Niin, lapsikultani, mitä tulee minun tehdä?
— Malttaa muutama vuosi, äitiseni, malttaa, kunnes Malin'illa on kyllinjärkeä eroittamaan hyvän pahasta.
— Mutta mietihän meidän taloudellista tilaamme Minun täytyyajoissa hankkia hänelle hovineidin toimi. Isämme on vanha, läheskahdeksankymmenvuotias, ja minä olen kivulloinen… Ei kukaan voi ollaMagdalenaa turvattomampi sinä päivänä, jona hän jää orvoksi maailmaan.
— Olkoon se päivä kaukana! — ajatteli tyttö, joka yhä seisoi siinäkuuloksilla, sill'aikaa kun hänen äitinsä ja sisarensa viereisessähuoneessa päättivät hänen tulevaisen kohtalonsa.
Niin, tulisiko hän pääsemään hoviin vai eikö?
Hänen sydämensä sykki hiukan kovemmin, heleä puna nousi yhä vilkkaamminhänen valkoisille poskipäillensä, hänen kihara tukkansa säkenöi jahohti kullalta auringonvalossa, ja hänen huulillensa ilmautui hymy —enkelin hymy.
Ah, mikä elämä, tarjoava juhlia, valoa, soitantoa ja kukkain tuoksua!Eipä tulisi olemaan ketään, joka ei olisi hänelle ystävällinen! Mitäkomeita pukuja hän tulisi pitämään sekä kantamaan kukkia, helmiäja hohtokiviä hiuksissansa! Tyttö hymyili yhä; hän oli lapsi, jokariemuitsi leikkikaluistansa; hän oli impi, joka tiesi tulevansaviehättämään.
Eräs ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä, tyttö kääntyi äkkiäsinnepäin ja meni erästä solakkavartaloista nuorukaista tahi oikeamminpoikaa vastaan.
— Mitäs luulet, Pentti-kultani lausui hän puoliääneensä, pistäen esiintäytelään alahuulensa — minä en luultavasti pääsekään Drottningholmiin!
— Miksikä et?
— Karolina-siskoni estelee äitiäni viemästä minua sinne; minä olenliian järjetöin, liian lapsekas…
— Se on sula vääryys, nauroi poika, johan sinä olet kolmentoistavuotias.
— Sano neljäntoista, neljäntoista.
— En!
— Jospahan vaan lasket, niin saat huomata, että olen juurijättämäisilläni tuon tukalan kolmetoistakymmenisen!
— Tänään on heinäkuun 7 päivä 1779, vastasi hän ja oli laskevinaansormillansa, — viiden kuukauden ja viidenkolmatta päivän perästä…
— Kuuluupa kylläkin puheestasi Pentti, että v