Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä
Kirj.
Suomentanut Jalmari Hahl
JyväskylässäK. J. Gummerus Oy,1919.
Tunnettu romaaninkirjoittaja, André Lhéry, tarkasti väsyneenäsaapunutta postiansa eräänä himmeänä kevätaamuna Biscaya-lahdenrannalla olevassa pikku talossa, missä noudattaen viime oikkuansa olimelkein yhtä mittaa asunut edellisestä talvesta alkaen.
— Paljon kirjeitä tänä aamuna, hän huokasi, liian paljon kirjeitä.
Tosin hän ei niinäkään päivinä ollut tyytyväinen, joina kirjeenkantajatoi hänelle niitä vähemmän, hän kun silloin katsoi olevansa eristettymuusta maailmasta. Useimmat noista kirjeistä olivat naisilta,toiset allekirjoitetut, toiset allekirjoitusta vailla, muttakaikki hulmahduttivat kirjailijalle rakastettavan henkisen ihailunsuitsutusta. Melkein kaikki alkoivat näin: "Ihmettelynne on olevasuuri, hyvä herra, kun näette oudon naisen käsialan". André hymyilitälle alulle: hämmästyneenä — eipä sentään! Olihan hämmästys jo aikojasitten hänestä kadonnut. Ja jokainen uusi kirjeen, kirjoittajatar,joka tavallisesti piti itseään ainoana kyllin rohkeana maailmassa,ottaakseen tällaisen askeleen, ei koskaan malttanut olla lisäämättä:"Minun sieluni on teidän sielunne sisar; vakuutan, ettei kukaankoskaan ole ymmärtänyt teitä niin kuin minä." Mutta nyt André eihymyillyt, vaikka tuo vakuutus ei ollutkaan mitään odottamatonta;päinvastoin se häntä liikutti. Se tietoisuus, että hänellä olivaikutusta niin moneen olentoon, jotka olivat hajalla ympäri maailmaaja alati kaukana hänestä, ja että hän osaksi oli vastuunalainen heidänkehityksestään, sai hänet usein vaipumaan ajatuksiinsa.
Lisäksi noiden kirjeiden joukossa oli muutamia niin välittömiä jaluottamusta uhkuvia, todellisia hätähuutoja, jotka kääntyivät vanhemmanveljen puoleen, edellyttäen, että hän ei malttaisi olla kuulematta jaosaa-ottamatta.
Tällaiset kirjeet André Lhéry talletti, heitettyään paperikoriinvaativaiset ja jokapäiväiset; edelliset hän säilytti, vakaasti päättäenvastata niihin. Mutta useimmiten häneltä valitettavasti puuttui siihenaikaa, ja kirje parkoja kasaantui, hukkuen pian seuraavien kirjeidentulvaan, ja lopulta joutuen unhotuksiin.
Tämän aamun postissa saapui muuan kirje, jonka kuoressa oliturkkilainen postimerkki, ja sen postileimasta erotti vallan selvästi;nimen Stambul, joka aina saattoi Andrén mielen levottomaksi.
Stambul! Mikä haltioiva taikatenho tuossa yhdessä sanassa!
André aikoi juuri avata tämän kirjeen kuoren, joka saattoi ollaaivan yhdentekevää, mutta jäi hetkeksi miettimään, hänet kun äkkiävaltasi tuollainen aina yhtä selittämätön väristys, jota hän tunsijoka kerta kuin Stambul pitkän unhotuksen jälkeen sukelsi esiin hänenmielensä kätköistä. Ja samoin kuin usein unissa, kuvastui nytkinkaupungin varjokuva hänen silmiensä eteen, jotka olivat nähneet kaikenmaailman ja sen äärettömän vaihtelevan moninaisuuden: minareettienja kupukattojen kaupunki; tuo majesteetillinen ja ainoalaatuinen,vielä häviötilassaan verraton, kohosi taivasta kohti Marmaramerenympäröimänä, jonka sini sulautui taivaanrantaan.
Noin viisitoista vuotta aikaisemmin oli hänen kirjeenvaihtajattarinaanollut muutamia toimettomia kauniita turkkilaishaaremin naisia. Muutamatheistä: olivat häneen pahastuneet, toiset taas pitivät hänestä, joskinomantunnon tuskia tuntien, sentähden, että hän aikaisessa n