E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta
Kirj.
Suomentanut
Th. Hahnsson
Helsingissä,G. W. Edlund,1890.
Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.
1. Ennen taistelua.
2. Taistelu Jankovitsin luona.
3. Taistelukenttä.
4. Sotalemmikki ja sotasairaala.
5. Sydän ja valtiotaito.
6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.
7. Toinen ja kolmas turvatti.
8. Leikinlaskua ja silkkinauha.
9. Jalopeurain kohtaus.
10. Ruben Zevin lähettiläs.
11. Sanomia itämaille.
12. Orjan orjatar.
13. Westfalin rauha.
14. Voitonriemuinen Parnassos.
15. Suosikit.
16. Äiti ja tytär.
17. Uhkaavia enteitä.
18. Kaarle Kustaa Olannissa.
19. Tähti ja turvatit.
20. Suuri käsky.
21. Stambul Sarai.
22. Kolmannella porras-astimella.
23. Messias.
24. Tähtien hetki.
25. Sulttaanin hat-i-scherif.
26. Verraton.
27. Uusi elämä.
1. Ennen taistelua.
Hakkaa hänet palasiksi, siinä kun hän makaa likistettynä hiirenloukossa!
Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasti. Niin paljo verta, niin montakyyneltä, eikä vieläkään kylliksi! Joskus pidätti hän ratsuaan,välistä yhden, toisinaan kahdenkin kaupungin edustalla, katseliivallisella hymyilyllä valtioviisaitten temppuja, kun koettivatkavaluudella toisiansa voittaa ja jatkoi jälleen hurjaa jahtiansa.Yhä säälimättömämpinä tallasivat hevosenkaviot entisen vaurastuksenja ihmis-onnen tähteitä. Ratsastaja oli viskannut pois ensimmäisenvalepukunsa; munkinkaapu ei enään verhonnut hänen rämisevääluurankoansa, raamattu ei enään ollut hänen ylistettynä kilpenänsä.Hän ratsasti kenttien ja kaupunkien yli koko hirvittävässäalastomuudessaan, irvistäen verenjanosta ja saaliinhimosta,kurkottaen häpeämättä ahnaita käsiänsä sinne, mistä suinkin vielätoivoi saalista saavansa.
Tässä uskonnonsodassa, josta oli tullut ryövärisota, sykähteli vieläsiellä täällä ihmis-sydämmiä, jotka saattoivat verta vuotaa kaikentämän surun ja kurjuuden tähden. Kustaa II Aadolfin etevin oppilas,Lennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän,ollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niinkauan kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sotakävi raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainenuhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmisellisettunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväisetrauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauhasoi toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkäänkukaan säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oliensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomennapiti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunuttavelvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkäkysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain olivihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitäsaaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oliollut oma maatilkka tahi rakas koti, — ja sellaisia oli tuhansittaintuossa hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömäs