Produced by Tapio Riikonen
Kuvaus
Kirj.
Boman ja Karlsson, Hämeenlinna, 1901.
1.
Hän oli saanut huoneensa järjestetyiksi ja istahti tyytyväisempänäkeinutuoliin. Kova homma oli Irjalla ollutkin, pannessaan kuntoonhuoneita. Entinen opettaja oli ollut miehenpuoli eikä ollut välittänytniin minkäänlaisesta siisteydestä. Tulla outoon paikkakuntaan, outoihinoloihin ja ummehtuneisiin kansakouluhuoneisiin, se ei suinkaan tuntunuthauskalta.
Mutta puuhatessa alkoi Irjasta vähitellen näyttää vähän enemmänkodikkaalta ja hauskemmaltakin. Kun saisi vielä kukkia ikkunalle jasomemmat verhot… Mutta olihan vielä aikaa hommailla ennenkuin koulualkaisi.
Hän keinutteli tuoliaan ja hyräili jotakin laulunnuottia. Kyllä näyttiaika hauskalta, eivätkä ihmisetkään, joita hän oli puhutellut,tuntuneet vastenmielisiltä. Koulurakennus oli melkein uusi, komeallapaikalla, korkealla mäellä, josta näkyi kauas kylälle, leveälle joelleja suurille vaaroille joen toiselle puolelle. Toisesta ikkunasta näkikirkon, tapulin suuret, valkoiset luukut ja kirkkomaan korkeankuusikon. Ei ollut Irja seutua niin suurenmoiseksi osannutkuvitellakaan. Oli luullut, että näin kaukana Pohjolassa jo vastaaLappi leivätön, että seutu on tasainen ja rämeinen, että vaivaiskoivutovat pulskimmat puut ja että asukkaat käyvät poronnahkatamineissa.Häntä kummastutti nähdä hyvin viljeltyjä maita, niin kirkkaan sininentaivas ja korkeita vaaroja, jotka muistuttivat mieleen lapsuudenkultaiset päivät…
Hän unohtui katselemaan ulos leveälle joelle, — joka, kuin kaarenakulkien, vuolaana virtaili ja kierteli somia saaria, — vastapäätäoleville kukkuloille, jonne syyskuun aurinko niin kumman kelmeästipaistoi… Olikin yhä niin lämmin ja hauska sää, tuntui kuin kesä vieläkertaisi jälkensä, kuin vielä kerran tahtoisi mieleen painaa ollutta,lyhyttä ilon aikaa. Paikoin jo koivun lehti oli kellastunut, muttapihlajat punoittivat lehdikköjen keskeltä kuin mansikat mättäistään.
Silmä ihaili seutua, mutta ajatus kiiti kaukana, tuli ja meni. VäliinIrja raskaasti huokasi, väliin hymyili muistoilleen. Hän oli vielä niinnuori. Pari vuotta oli ollut opettajana, sitten kun seminaarista pääsi.Ja hän oli kaunis ja verevä. Sen hän tiesikin hyvin. Sillä hänelle oliniin monet kerrat sitä vakuutettu…
Kaunis! Kaunis! Hän nousi keinutuolista, silmätäkseen kuvastimeen javakuuttaakseen itselleen, ettei hän ollut rumentunut matkalla… Kyllähän oli kaunis…
Olihan hän saanut niin paljon todistuksia kauneudestaan. Aivanhan nehurjina hölmäsivät kantapäillä seminaarissakin. Melkein poikkeuksettane olivat häneen rakastuneet, kaikki miesoppilaat. Sekin Oukka parka,vaikka oli silmäpuoli… hyi!
Siellä, missä oli viime vuoden ollut opettajana, oli ollut monta hyvinromanttista lemmenseikkailua. Mutta yksikään niistä ei ollut tehnythäneen syvempää vaikutusta. Ja piloillaan hän useinkin oliviehätysvoimaansa käyttänyt, nähdäkseen, oliko se pysynytentisellään…
Ne olivat niin pienimäisiä, ne kosijat. Ei ainoatakaan, johon olisivoinut todella luottaa. Oli sentään muuan vanhapoika, rikas ja hyvässäasemassa. Hänenkin vanhan sydämensä Irja oli saanut lämpenemään, jahänestä hän saikin vastusta pitemmäksi aikaa. Mutta kun vanhapoika kävikertomaan tunteitaan, niin Irja nauroi hänelle vasten naamaa…
Häntä nauratti vieläkin, muistellessaan sitä kosintaa…
Kansakoulunopettajia oli ollut joka sormelle, ja kerran olitarkastajakin lämminn