Produced by Tapio Riikonen
ELÄMÄN HAWAINNOITA II: Waimoni; Puutteen Matti
Kirj.
P. Päivärinta
WSOY, Porvoo, 1890.
Olin kerran asiaini tähden matkustamassa. Oltuani kaukana kodistani,oudossa paikkakunnassa, tulin iltasella suureen talonpojan taloon. Hetikartanolle tultuani huomasin, että kaikki talon rakennukset osoittiwatwarallisuutta ja hywää järjestystä. Kaksi wankkaa asuinrakennusta olikartanossa, jotka kaiken puolesta oliwat hywässä woimassa: seinätoliwat wuoratut ja maalatut, akkunat kaksinkertaisilla laseillawarustetut, sawutorwet katoilla oliwat eheät, rapatut ja walkeiksikalkitut, ja toisen rakennuksen edessä oli kauniisti rakennettu japaljoilla Laseilla warustettu kuisti; muut huoneet oliwat myös hywässäwoimassa ja järjestyksessä. Kun olin jo mielestäni liiaksikin ajellutsinä päiwänä hewosellani, päätin olla talossa yötä. Menin siis sillepuolelle, jossa talon wäki näytti asuwan, ja pyysin yösijaa, jonkaperheentuwassa olewa renki kohta lupasikin. Kannoin siis kaikkikapineeni huoneeseen. Heti sisään tultuani weti talonwäen jaerittäinkin isännän käytös huomioni puoleensa. Wäki käyttäytyi niinhiljaisesti kuin jossain hywin surullisissa hautajaisissa. Nuorenwäenkään kaswoilla ei näkynyt sitä hilpeyttä eikä iloisuutta, jokaelämän tawallisesti tekee niin wilkkaaksi ja hauskaksi perheissäiltasilla, kun he työstä tulewat, ja joka poistaa kaikki elämän surutja huolet ja päiwän ponnistusten waiwat. He puheliwat toisillensa wainkuiskaamalla ja kaikkea kolinaa näkyiwät he wälttäwän niin paljon kuinmahdollista; toisiansa silmiin katsoiwat he usein kysywästi ja ujosti.—Isäntä oli noin keski-ikäinen mies; hän oli pitkähkö, laiha jakuihtuneen näköinen. Hän istui penkillä kymärässä, molemmat kyynäspäätpolwilla; käsiinsä turwasi hän milloin koko kaswojansa, milloin wainotsaansa, ja tuossa asennossa näytti hän sywiin ajatuksiin waipuneelta.Wäliin hän kohotti itsensä suoraksi, mutta jälleen waipui hän pian taasentiseen asentoonsa. Hänen silmänsä kiilsiwät niin kummasti, ikäänkuinne olisiwat olleet lasittuneet; hän katsoa tuijotti lakkaamatta yhteenpaikkaan lattiaa, ja silloin tällöin puhkesi hänen rinnastaan sywä,kumisewa huokaus, joka tuntui siltä kuin se olisi haudasta tullut.Isännän tila tuommoisena näytti mielestäni hywin arweluttawalta jawieläpä kauhistawan kammottawaltakin. Ei kukaan talon wäestä kysynytminulta mistä ja mikä minä olin ja mihinkä minä menin, jotka aina owattawalliset kysymykset ja joista pitää tehdä selitykset wieraan tultuataloon. Tuo kaikki teki oloni talossa ikäwäksi.
Luulottelin että isäntä mahtoi olla jotenkin sairas, joka tekisi hänennoin alakuloiseksi ja sitten waikuttaisi muuhun wäkeen tuon sywänumpimielisyyden, joka heissä niin sywästi kuwasti.
Nyt juuri tuli huoneeseen eräs henkilö, jota ei ollut ennen siellänäkynyt. Tullut oli arwiolta noin kuuden= tai seitsemäntoista wuottawanha neito, joka kohta weti huomioni puoleensa. Hän loi surullisensilmäyksen kaikkiin tuwassa olijoihin ja minua hän katseli oudollakatseella. Hänellä oli kauniit kaswojen piirteet, mutta hänenwaalenneesta, laihtuneesta muodostansa selwästi huomasi, että suru olikokenut jo noin aikaisin ryöstää häneltä pois sitä kauneutta, jotaLuoja oli hänen osaksensa niin runsaasti lahjoittanut. Näitä surunjälkiä lisäsi wielä tuo hänen ennen mainitsemani surullinen katseensaja käytöksensä. Hän toimitti äänetönnä joitakin asioitaan tuwassa, loiwielä surullisen silmäyksen isäntään ja poistui sitten keweästi kuinkeijukainen pois huoneesta. Silmäsin hänen mennessään wielä hänenjälkeensäkin: hänellä oli kookas ja sorea ruumis, joka säännöllisestinotkahtel