E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kertoelmia ja kuvauksia
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström,1896.
Metsälleni
Aatteensa uhri
Vieraalla virralla
Koketti
Öisiä vieraita
Onnemme saari
Mäkelän Kallen morsiamet
Kevätkaihoja
Jouluaattona
Ei vierivä kivi ota sammalta
Helsinkiin
Elävänä haudattu
Yö Adrian merellä
Tuskaa
"Kyllä sinä siihen totut"
Hänen syntymäpäiväkseen
Fanttasiia
Metsälleni.
Oi metsä kotiaitani vierteellä, jonne tie vie peltojen halki, kauttapunaisen portin! Sinulle tahtoisin laulaa henkeni kauneimpia säveliä,sinä joka olet luonut ajatusmaailmani niin rajattomaksi!
Auringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuuletliitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveäätähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä onpuita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitäleppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liikeväristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisisyksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkiatunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonutkellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en olelöytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan jaistahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkauttaja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syväälaulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivason ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksienvälistä. — — —
On kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäidenvälissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juuriltapistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonuttäällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni,antanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuodapisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannutluikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat,eroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitettypärisevä myllynsiipi… Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät,lumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi — tuokokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvääluontoa — se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen,kruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillenkotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. — ——
Istun yksin kiven vieressä puun juurella, sidon seppelettä valkeistametsäntähdistä. Oksalla laulaa lintu, taivaan sinervässä avaruudessaseilailee läpikuultava pilvi. Ilma on kesäinen, aurinko kirkasja silmää hyväilee tuoksuva nuori metsä, vihreät mättäät, joillamustikka kukkii. Kiven vierillä on tuuheita sananjalkoja ja mättäittenvälistä pistäytyy raivaamatonta vesakkoa, valkoisia koivunrunkojaja tähtimuotoisia kukkia lukematon määrä… Seppele vajoo kädestänihelmaan, tuijotan, tuijotan kauvas, en tiedä minne…
Ahon laidassa on solakka, hiukan kumartuva koivu, notkea ja taipuvainenniinkuin nuori tyttö, jonka kerran tunsin. Hällä oli vaalea tukka,siniset silmät ja lapsen sydän. Hän tuli mulle hyvin rakkaaksi.
Meidän tiemme erosivat; hän jäi hymyilemään ihastuneelle maailmalle jaminut heitettiin tänne erämaan helmaan…
...