Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kuvauksia sydänmaan kylästä
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström,1895.
Kanteleen naapuritorpassa Ristolassa olivat kylänluvut. Tupa oli väkeätäynnä, pöydän takana seisoi pappi, tyynenä, totisena, virsikirjakädessä. Hänen edessään pöydällä olivat kirkonkirjat. Selvällä äänellähän määräsi virren ja käheästi sen aloitti lukkari. Kuulijakuntamuodosti tasaisen kaarevan seinän, rajoittaen sitä tyhjää alaa, jokaoli papin, pöydän ja penkin ympärillä. Seinävierillä istui vanhoja,sokeita, raajarikkoja, jotka sydänmaan pitkien matkojen takaa eivätenää kykene kirkkoon. Kattohirret lainehtivat savussa, ovi oliselällään ja ulkoa kuului tiukusten kilinä, kun hevoset syödessäänravistivat päitään.
— Herra Jeesu Kriste! Heitä äärettömästä kirkkaudestasi säde tännesydänmaan torppaan, meille köyhille, jotka olemme kokoontuneetkasvojesi eteen…
Pappi alkoi sillä tavalla ja kävi sitten selittämään tekstiä.
Muurin syrjällä, muitten takana tungoksessa seisoi Kanteleen Miina.Hänen paksu villahuivinsa oli valunut alas olkapäille, posket hohtivat,kädet olivat ristissä, silmä pakottautui tähtäämään pappiin, muttavastustamattomalla voimalla se tahtoi viipyä väkijoukossa, siinä, missäikkunan ääressä seisoi vilkas nuori tyttö. Miina ei ollut häntä koskaannähnyt, mutta hän aavisti, kuka hän oli. Ja kuitenkin: saattoikohanse olla hänen sisarensa. Haapaniemen Taavin sisar! Välistä kun hänpuolen hetkeä oli ikäänkuin vajoamaisillaan mietteisiin ja totisenakatseli eteensä, oli hän niin Taavin näköinen, että Miinan sydän rupesisykkimään ja posket lensivät entistään polttavammiksi. Mutta tyttö eihetkeäkään pysynyt hiljaa, alituisesti hän käänteli päätään. Hänenyllään oli musta, hyvin tehty takki ja pitkä palmikko oli riipuksissa,sidottuna punaisella nauhalla. Pari kertaa hän sattui katsahtamaanMiinaan, juuri kun Miinakin katsoi häneen, ja silloin Miina ikäänkuinloukattuna kääntyi toisaalle. Mutta tyttö avasi silmänsä suoraanMiinaa kohti ja naurahti, tosin ei ääneen, mutta silmä säteili niinveitikkamaisesti, huulet ja kasvot vetäysivät sellaiseen hymyyn, ettäjos sillä olisi ollut ääntä, olisi sen täytynyt olla helisevää naurua.Silloin ei hän ollenkaan ollut Taavin näköinen.
Haapaniemen Aina, keinuiltojen kuuluisa ilonpitäjä! Miina hänet näkiensi kerran, vaikka hän oli hänestä kuullut puhuttavan niin paljon,varsinkin tänä viimeisenä vuonna. Ristolan väet, jotka olivat kotoisinTuusjärven tilan maalta, olivat olleet haapaniemeläisten naapureja jatiesivät kertoa heistä paljon juttuja. Vasta kaksi vuottahan he olivatasuneet Haapaniemessä. Mutta jo sinäkin aikana isännän ahneus ja pahuusja poikien juoppous olivat ehtineet tulla kuuluisiksi näillä mailla.Emännästä, joka oli ollut rikkaan Tuusjärven talon tytär ja hyväihminen, kerrottiin, että hän surusta ja mielikarvaudesta oli kuollut.Aina, ainoa tytär keikkui keinulla kesäyöt umpeensa, keinu oli järvenrannalla, siellä viljeltiin viinaa, keitettiin kahvia, pojat löivätkorttia ja tanssittivat kylän tyttöjä…
Ja kuitenkin oli Taavin kuva alituisesti Miinan mielessä…Syysmarkkinoilla hän oli hänet nähnyt ja kerran tanssissa Ristolassa.Mutta eivät he olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa keskenään. Jakuitenkin sekaantui tuo ventovieras mies Miinan uniin ja pani hänetpäivälläkin hymyilemään, kun hän vaan sattui olemaan yksin, niin etteikukaan nähnyt…
Ja jos Taavi edes olisi hänet erityisesti huomannut! Muut miehethänet kyllä