Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Historiallinen Romaani
Kirj.
Suomentanut
Maija Halonen
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1914.
Tähtikirkkaana syysyönä, vuonna 1204, loisti puoleksi lehtensäkaristaneiden niinipuiden lomitse pienestä kaari-ikkunasta, Sorönluostarin eteläisestä kylkirakennuksesta, hiljainen yksinäinen valomerelle. Siellä sisällä, korkeassa holvikattoisessa, niinkutsutussapiispantuvassa istui mustalla nahkatuolilla, erään kiviseinään naulatuntammipöydän ääressä, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus, edessäänsuuri pergamenttinidos. Pöytä oli sullottu täyteen käsinkirjoitettujaaikakirjoja ja kronikoita, siellä oli joukko jäljennöksiä ikivanhoistatanskalaisista lauluista ja kansansaduista, sekä riimukirjoituksia japiirustuksia pakanuuden aikuisista hautakummuista. Siellä oli myöskinjäljennöksiä vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoidenteoksista, sekä saarna- ja rukouskirjoja, jotka osaksi olivatsuuren, avatun raamatun peitossa. Kirjojen keskellä oli kupannenlamppu, jonka kotitekoisena, varjostimena oli moneen kertaan ristiinrastiin kirjoitettu ja raaputeltu pergamenttilehti. Sen valo loistivoimakkaimpana kirjaan, valaisten vain joskus vanhuksen pään hänenkumartuessaan kirjan ylitse. Lampun valojuova, yhtyneenä nousevan kuunhimmeään hohteeseen, valaisi niukasti pimeän lukukammion. Seiniltäriippui vanhoja, ruostuneita miekkoja ja piilukeihäitä, teräskypäriä,peitsiä ja haarniskoita, sekä haudoista kaivettuja piikivisiä kiilojaja uhriveitsiä. Nurkassa olevalla hyllyllä, makuulavitsan yläpuolella,oli tuhkauurnien kappaleita, raskaita pääkalloja, tavattoman suurienselkänikamien ja kuolleitten luiden keskellä, sekä nurkkahyllyllä,hiekkakellon alla, suuri, kiiltävä ritarihaarniska, keihäs jasotakirves, jotka niiden muodosta päättäen eivät olleet vanhempia kuinyhdenneltätoista vuosisadalta.
Vanhan muinaistutkijan mustan papinkauhtanan ylle oli huolimattomastikiinnitetty hiukan kulunut sistersiläismunkin viitta, jonka revityistähihanreijistä pitkät, mustat kaniikkihihat riippuivat. Viitta olihänelle aivan liian lyhyt eikä näyttänyt olevan hänen omansa.Hän oli pitkä ja laiha, ja vaikka hän oli rauhallinen tiedemies,osoittivat kuitenkin sekä hänen jalojen kasvojensa suuret, voimakkaatpiirteet, että hänen kumartunut sankarivartalonsa hänen olleenmahtavaa sotilasheimoa ja ylhäistä sukua. Älykäs, syvällinen henkiloisti hänen tummista syvälle painuneista silmistään hänen näinistuessaan syventyneenä työhönsä, nojaten poskeaan käteensä, pieni,musta kangaspatalakki paljaan päälaen suojana, ja valkoinen partavalahtaneena kirjalle. Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, jatuntui siltä kuin hän näkisi ja kuulisi entisaikojen suurten henkienpuhuvan. Hän näytti kuuluvan toiseen maailmaan ja aikaan kuin siihen,missä hän nyt niin väsymättömänä valvoi ja työskenteli.
Kunnianarvoisa vanhus oli Saxo Grammaticus. Arkkipiispa Absaloninkäsikirjurina ja eroittamattomana ystävänä hän oli kolme vuottasitten painanut umpeen tämän jalon herran silmät Sorön luostarissa,ja harvoin hän sen jälkeen oli poistunut kammiosta, missä hän olikuullut Absalonin lausuvan viimeiset unohtumattomat sanansa. Hänenkotinsa oli oikeastaan Roskilden tuomiokapitulissa, mutta hän olierityisellä rakkaudella kiintynyt Sorön luostariin, missä hän ennenkinniin usein oli oleskellut, ja missä hän nyt vieraili uuden herransa,piis