Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
K. A Järvi
Helsingissä,G. W. Edlund,1891.
Pari päivää Strauchin perheessä.
Elsa ja hänen tyttärensä.
Lapsuuden ystävät.
Sanomalehti-puuha.
Raittiuspakotusta.
Raittiuspuuhissa.
Helmikuun ruusu.
Köyhä äiti.
Oli kevättalvi-ilta. Ilma oli kuitenkin vielä kolea ja sentähden paloileimuava valkea salin uunissa. Pankinhoitaja istui keinutuolissa,sanomalehteä lukien. Hänen rouvansa ja tyttärensä Sigrid istuivattehden käsityötä, mutta Laura, nuorempi tytär, soitti hiljaa pianoa.Pankinhoitajan poika, lääketieteen ylioppilas, Johannes opettituskautuneen näköisenä nuorempaa veljeään Fritziä.
— Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?
— Muista aina ajatella, Johannes, ajaessasi oppia nuoremman veljesipäähän, äläkä muodosta tuollaisia definitsioneja kuin tuovastalausumasi on!
Näin keskeytti Strauch Johanneksen, mutta vaipui taas lukemaansanomalehteä.
— On, hyvä isä, ihminenkin eläintieteelliseltä kannalta katsoen eläin,puolusti Johannes itseään.
— Onpa Laura edistynyt soitannossa! Kuulkaa äiti, miten sulavatsäveleet hän saapi, koetti Sigrid keskeyttää isän ja Johanneksenkinastusta.
— Hän soittaa taiteellisesti, vastasi rouva, joka aina oli mielestäänsuuri musiikintuntija.
— Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?
— Homo est animal, käänsi Fritz.
Samassa aukeni salin ovi ja vähäinen poika toi sähkösanoman.Pankinhoitaja kohotti silmänsä sanomalehdestä ja yritti nousemaan,ottaakseen sähkösanoman, mutta Sigrid oli sillä välin pannut työnsäpöydälle ja otti pojalta sen.
Kuitattuaan antoi hän suletun sähkösanoman isälleen, joka kiihkoisastitarttui siihen. Sairaanomainen puna kohosi pankinhoitajan kasvoille jahänen kätensä hiukan vapisi, ottaessaan sähkösanomaa. Hän silmäsisähkösanoman läpi ja luki sitte aivan tyynesti:
— Tervehdän teitä tänä iltana vieraana. Poikanne Walter.
— Walter tänä iltana täällä, huudahti rouva.
— Sepä hauska uutinen, lisäsi Laura, joka rakasti enin Walteria.
— Fritz, mene sanomaan Marille, että hän heti järjestää Walterinkamarin!
Fritz totteli mielellään äitinsä käskyä ja lähti latinan äärestä, muttaJohannes nousi ylös ja alkoi kävellä lattialla, liivinsä taskujakaivellen.
Hän oli huomannut sen arkuuden, mikä vaivasi isää, ottaessaansähkösanoman. Tuo ihmetytti ääntä ja saattoi hänen miettimään siihensyytä.
— Lueppa, Laura, ajan kuluksi joku hauska runoelma, pyysi rouva.
— Mutta kuka nyt ajaa kartanolle!
Näin huudahdettuaan meni pankinhoitaja ovelle, sitte etehiseen, jakaikki muut, paitsi Johannes, seurasivat häntä. Hän tarkkasi isänkaikkia toimia kiihkeällä uteliaisuudella ja pyrki pääsemääntutkintonsa perille.
Kohta avattiin salin ovi, ja pankinhoitajan vävy, tuomari Berg,rouvansa ja neiti von Kleinin kanssa astui saliin.
— Terve Johannes! Oletpa taas niin miettiväisen näköinen. Epäilemättätulee sinusta aimo tiedemies, kehui Berg tervehtiessään lankoaan.
— Oletpa, rakas veli, laihtunut viime näkemältä, puheli Bergin rouva
Emilia.
— Ja meillä o