Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström Oy,1910.
Se päivä teki valkenemistaan vaivalloisesti, niinkuin muutkin päivätsinä syksynä.
Oltiin vasta lokakuun alussa, mutta puut loivat jo lehtiään. Kevätolikin ollut aikainen ja kesä harvinaisen kaunis. Aurinkoa ei enääriittänyt lokakuun osalle, lehdet eivät varisseet sinisellä syysilmallaeikä tuuli tanssittanut niitä iloisissa pyörteissä. Ne kellastuivatmärkyyttään, tippuivat raskaasti maahan ja sade liimasi ne hetikamaraan mätänemään.
Satoi lakkaamatta. Helsingin kadut lepäsivät kiiltävinä pintoina,joista sadepisarat kimmantelivat ylös kuin herneet. Kattokouruistasyöksyi alas kokonaisia koskia ja katuojat kohisivat kuin virrat.Aleksanterin ja Esplanaadin kadut alkoivat jo unohtaa, miltä näyttääjoutilaiden iltapäiväkävelijäin hauska tulva. Ihmiset tottuivat elämäänilman aurinkoa, kuuta ja korkeita tähtiä. He täyttivät kahvilat,teatterit, ravintolat ja kokoushuoneet ja antautuivat kokonaan niihintöihin ja huvituksiin, joita Helsinki niin runsaasti varaa syksynosalle.
Haapasten perheessä tuli päivä samanlaisena kuin niin monet muut päivät.
Hilja oli vielä vuoteessa ja huone ihan pimeänä, kun Maali, oikeassakädessä halkokannin ja vasemmassa kirje, raotti ovea ja päästi sisääniloisen valo viivan ruokasalista. Maali ei sanonut huomenta, se eikuulunut hänen tapoihinsa, eikä hänen tapojaan enää voinut muuttaa —hän oli kolmattakymmentä vuotta palvellut Haapasilla. Kun hän oikaisikirjeen Hiljaa kohti, ei hän katsonut sattuiko se rinnalle vaikokasvoihin vaiko hiuksiin. Kaikki riippui siitä, missä asennossa Hiljaoli.
Joka tapauksessa tyttö heti paikalla heräsi, vaikka edellisenä yönäolisi tanssinut kuinka myöhään. Hän ei juuri saanut kirjeitä muuta kuinsulhaseltaan ja kun Maalin käsi näin aamuisin kosketti häntä, tiesi se,että kirje oli tullut. Nytkin hän sävähti istualleen, pudotti kirjeenrinnaltaan, jonne se oli joutunut, kumartui hakemaan sitä lattialta,löysi sen, tunsi hienon reseedan lemun ja kiihtyi niin, ettei tahtonutsaada kuorta auki.
Kuinka hän taasen olikin odottanut kirjettä! Aina ne hänen mielestäänviipyivät, ja varsinkin ne olivat alkaneet viipyä viime aikoina.
Kyykistyneenä tekemään tulta ei Maali voinut olla seuraamatta Hiljaa,millä kiireellä hän sai kynttilän sytytetyksi, kuinka hän repi aukikuoren ja sitten ajatuksissaan kävi piiloittamaan tulitikkulaatikkoatyynyn alle, jossa tavallisesti piti nenäliinaa. Että sitä nainenvoi tulla noin hulluksi, ajatteli Maali, joka ei milloinkaan ollutkatsonut yhteenkään mieheen. Muuten hän kyllä oli tyytyväinen tähänHiljan kihlaukseen. Maisteri Armas Brede oli hienoa sukua ja rikas jakomea herra. Mutta kaunis tyttö oli Hiljakin — kyllä Hiljalla olisiollut ottajia ilman tätäkin. Jo siellä maalla, pappilassa, kun Hilja jaLaina vielä olivat lapsia, heitä kosittiin ja samaa se sitten oli ollutHiljan täällä Helsingissä. Eihän niitä iltamia ja arpajaisia voinutolla enää ensinkään, joissa ei Hilja ollut tanssimassa tai esiintynytkuvaelmissa. Ihanhan hän viime keväänä laihtui paljaasta tanssimisesta.Tänä syksynä nyt oli saanut olla vähän enemmän rauhassa, kun olimorsian. Mutta yhtämittaa sittenkin käytiin tahtomassa toimikuntiin.
Tärkeän ja äreän näköisenä tuijotti vanha palvelija halkoihin, joitaliekki hitaasti alkoi nuolla. Hän kuuli paperin hiljaa risahtelevanlukevan tytön käsissä, kuuli kellon ruokasaliss