Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jalmari Finne
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1908.
Hän, jonka ammattina on panna mustaa valkoiselle, ei saa hämmästyä eikä suuttua silloin, kun hänelle sanotaan, että hän on typerä.
Stendhal.
Lukijat.
Arvostelijat.
Sivistyneet.
Siveelliset.
Näyttelijät.
Taiteilijat.
Sanomalehtimiehet.
Ylioppilaat.
Pyhimykset ja marttyyrit.
Elätit.
Kun suomalainen puhuu suomalaisista, sanoo hän "me", ja ajatuksissaanhän aina alkaa sen sanan suurella kirjaimella. Jos jotain perinkiitettävää on sanottavana, niin panee hän vieläkin suuremman painontuolle kirjaimelle, ja tarkoittaa sielunsa sisimmässä sillä yksinomaanitseään. Sillä suomalainen on itserakas, vaikkakin koettaa sitäpeittää, ja kun hän ei uskalla sanoa: Minä! sanoo hän Me, jottatoinenkin voisi iloita hänen kanssaan.
Tämä meidän suuri itsetyytyväisyytemme on kyllästyttänyt minua janoussut minulle jo aivan kurkkuun asti, ja siksi minä kirjoitan. Ja josminä lyön sinua, lukija, niin lyön itseänikin, sillä minä kärsin aivansamaa tautia kuin sinäkin, minäkin luulen olevani jotain erikoistakirjoittaessani tätä.
Jos jonain hetkenä osun liian suoraan sinuun, niin koeta todistaaitsellesi, että sillä tarkoitetaan sinun parasta ystävääsi, silloinsinä voit iskusta todella iloita, sillä tiedäthän, että pahimmattoivotukset tulevat aina ystävien puolelta. Ja kun ystäväsi tapaat,niin sano hänelle: "Sillä hän varmasti tarkoitti sinua, mutta hän onväärässä." Silloin sinä olet saanut iskettyä häneen ja samalla peitätiskusi. Se on sitä todellista elämäniloa.
Jollei sinulla edes tätä iloa ole kirjaani lukiessa, niin heitä se hetitämän luvun jälkeen pois, sillä roskaa sinä muutenkin luet jo aivantarpeeksi.
Jos sinua naurattaa lukiessasi, niin se ilahuttaa minua, silloin minäolen vain kuin lapsi, joka tikulla syyhyttää aasin korvan taustaa. Jaminä puolestani olen niin mielelläni tuo lapsi.
Mutta jos vihan vimmassa paiskaat kirjani maahan ja otat sen jälleenkäsiisi, silloin minä pelkään sinua, mutta iloitsen puolestasi.
Minä tiedän, ettet sinä yleensä lue paljoa kirjoja — korkeintaansanomalehtiä — ja jos kirjakaapillasi kävisi, näkisi, että kirjastosion kummallisen kirjava. Sinä luet vielä mieluummin salapoliisi- jarikosromaania kuin vakavaa, ajatusrikasta kirjallista tuotetta. Jossinä löydät jostain teoksesta oikein hivelevän rivoa, niin iloitsetsiitä, mutta puhut siitä inholla, puhut aivan yksityiskohtia myöten jamuistat paraiten ne kohdat. Todella syviä kohtia et muista laisinkaan.
Jos kirjailija kirjoittaa sydänverellään, sanot: hän valehtelee. Joshän valehtelee, sanot: hän puhuu totta. Niin sekavat käsitteet sinullaon siitä, mikä on totta ja mikä on väärää ihmissielussa.
Kun sinulla yleensä on hyvin vähän tietoa siitä, mitä painetun sanantakana piilee — ethän sinä osaa edes puhuakaan kyllin selvästimaailman kauneinta kieltä etkä antaa oikeille sanoille oikeaakorostusta — niin ymmärrät tavallisesti aivan väärin tekijäntarkoituksen. Jos sinä jotain oppia saat kirjasta, niin on se aivanpäin vastainen kuin tekijän tarkoitus on ollut. Sinä soisit, ettäkaikki kirjoittaisivat sitä, mikä sinulle o