E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1919.
Eräänä keväisenä iltapäivänä, jolloin aurinko valaa maisemillesurunvoittoisinta kullanhohtoansa, istui pienen pappilan akkunanääressä mietteisiinsä vaipuneena nuori nainen. Hänen ulkonäössäänoli samalla sekä ylhäiseen vivahtavaa kauneutta että maalaismaistarotevuutta ja terveyttä. Nenä oli hiukan kyömy, suu erittäin kauniistimuodostunut, kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat jotenkinylpeästi tummansinisiä silmiä, ja tukka oli solmittu koruttomalle,mutta naisellisesti arvokkaalle laitteelle. Yksinkertainen ja siistiarkipuku osoitti huolellisuutta ja hyvää makua. Hän oli solakka, muttasamalla terveesti ja luonnollisesti täyteläinen, ja hameen alta esiinpistäytyvä kapea nilkka, sievästi ja joustavasti kaareva jalkapöytäja pieni sekä jäntevä jalkaterä muodostivat hänen olemukselleenikäänkuin sopusointuisen ja sopivan loppukohdan. Ilta-auringon säteidenrusottaessa hänen hiuksissaan ja silmien tuijottaessa uneksivallailmeellä kauas järven toiselta puolen häämöttäviin sinertäviinvaaroihin, muodosti hän siinä viehättävän kuvan, jota ei olisimielellään häirinnyt. Hän oli siinä istuessaan kuin laulu.
Niin oli nyt elämä johtanut siihen, että hän oli yksin. Useitaviikkoja oli hänellä jo ollut aikaa tähän tottua, mutta yhä uudelleenunehtui hän odottamaan, eikö kanslian puolelta rupeaisi kuulumaanpäivällislevoltaan heräävän vanhan harmaapäisen pastorin laulunhyrinää, noita rakastettavia pieniä Bellman-palasia, jotka seurasivatpastoria viehättävänä nuoruuden ajan perintönä ja jotka kertoivatmenneitten polvien elämänilosta ja kulttuurisaavutusten erikoisestasiroudesta. Mutta ei! Ei hymissyt sieltä enää koskaan "NouseAmaryllis", vaan "vartova Tuoni" oli vienyt vanhan laulajan maanpoveen. Tuolla iäkkään valkoisen kirkon juurella, jonka seinät niinkauan olivat kuulleet uskollisen paimenensa lempeätä ja sovinnollistaevankeliumia, makasi hän nyt kädet ristissä ja hymy huulillaan,todistaen sopusointuisen ja puhtaan elämän ihanasta pysähtymisestä.
Rakas isä! Evalla herahtivat kyyneleet silmiin ja hän heitti kirkkoakohti lentosuukkosen. He kaksi olivat olleet toisilleen kaikkikaikessa. Ei voinut lapsi vanhempaansa suuremmalla hellyydellä rakastaakuin Eva isäänsä, eikä isä suuremmalla rakkaudella lastansa kuin vanhapastori ainoaa tytärtänsä. Jo aikoja ennen oli kirkkomaahan kätkettyäiti ja veli, ja niin oli kohtalo kiertynyt omituisesti, että isä jatytär olivat kokonaan yksinäiset ja orvot maalimassa. Ystäviä olikyllä, mutta sukulaisia ei sanottavasti ollenkaan. Sitä enemmän olivathe turvautuneet toisiinsa ja löytäneet toistensa rakkaudesta rikkauden,joka oli kasvattanut heidän sydämensä suureksi.
Mutta isän kuolema ei ollut raskas isku ainoastaan Evan tunteille, seoli musertava hänelle myöskin taloudellisesti. Niin kauan kuin vanhapappa oli elänyt, oli hän uskollisesti ja uhrautuvasti hankkinutsydämensä lapselle kaikki tämän kasvatukseen ja opintoihin menevätvarat, mutta hänen kuollessaan kuivui se lähde. Vanha pastori ei ollutjättänyt mitään muuta omaisuutta kuin nuo kuluneet, mutta silti niinrakkaat huonekalut, ja siitä, oliko hänellä päinvastoin velkoja, eiEva tällä hetkellä ollut ollenkaan varma. Ne asiat oli ystävällisestiottanut hoitoonsa naapuritalon, suuren Soljalan isäntä, tehdäkseenniistä myöhemmin hänelle tilit.
Soljalan suku oli alkuisin samasta juuresta kuin Evankin. Jo ammoinoli siitä talosta lähtenyt toinen veli opin teille, toisen jäädessäviljelemä