E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertoelma
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1904.
Sensuurin hyväksymä, 2 p. Marraskuuta 1904, Helsingissä.
Kertoelman aika. Kalparitarien ja liiviläisten välisien taistelujenalkuvaiheet (13:nnen vuosisadan alku).
Elokuun kuutamo hopeoi vitkaan polveilevan, leveän Väinäjoen pintaa japani sen varsilla tuleentuneiden viljavainioiden avarat keltakentätsalaperäisesti hohtamaan. Kaukana vainioiden rajalla kohoitti suuriliiviläiskorpi mustaa sahareunaansa ilmoille, ja keltahohteisenpeltoalan vastakkaisella puolella piirsi tumma Ykskylän linna vankkojaääriviivojaan himmeävaloiselle yötaivaalle.
Linnan asujamet olivat jo kaikki menneet levolle, paitsi vahdit, jotkaunisina ja hitaasti kulkivat edestakaisin muureilla, silloin tällöinluoden katseen ympäristöön ja varsinkin liiviläiskorpeen päin,nähdäkseen hiipivätkö pakanat sen synkistä varjoista esille yöllisellehyökkäysretkelle.
— Voisimme hyvin panna maata ja nukkua yhtä makeasti kuinkalparitarit, sanoi vanha linnasoturi Herman nuoremmallevartijatoverilleen.
— Hukka meidät perisi, jos pakanat maatessamme hyökkäisivät esille,huomautti nuorempi vartija Friedolf.
— Siitä ei ole vaaraa, väitti Herman, turvallisen näköisenä. Hänlisäsi:
— Onhan nyt pian elonleikkuun aika käsissä, ja liiviläiset varmaankinpysyvät levollisina, voidakseen rauhassa korjata elonsa.
Tämän sanottuaan hän haki itselleen istumapaikan muurin komerosta,johon asettui mukavasti torkkumaan.
Friedolf sitävastoin päätti rohkeasti taistella unta vastaan ja odottaaseuraavaan vahdinvaihetukseen. Sanoi vanha Herman mitä sanoi, niin eikoskaan voinut olla aivan turvissa kostonhimoisilta liiviläisiltä.
Ja Friedolf alkoi taas astua edestakaisin pitkin leveän muurinyläreunaa. Hänen säännöllisten askeleidensa vahva kaiku levisi yliavaran linnapihan ja aina yläpuutarhan perimpään sopukkaan. Siinä oliosaksi muuriin rakennettuna, osaksi ulkonevana puutarhaan päin maja,johon nuori liiviläinen Atso oli teljettynä sisään.
Hän kuuli selvästi muurinvartijan Friedolfin kaikuvat askeleet, itsekinhän kulki edestakaisin kopissaan, kun ei saanut rauhaa eikä unta. Hänoli siis taas vangittu; ja mitä pahaa hän oli tehnyt! Ei muuta kuinkieltäytynyt linnakappelissa syömästä noita pieniä leipiä ja juomastaviiniä. Miksi hän ei muuten olisi voinut siihen suostua, ellei niinsyvästi olisi kammonnut tuota uutta taikaa, varsinkin kun linnanvoimakas ja ilkeännäköinen ylipappi Westhard tuota salaperäistä ateriaatarjosi. Tunsihan hän, Atso, jo tarpeeksi taikaa ruumiissaan, ainasiitäperin kuin olivat hänet kastaneet. Tuo kristittyjen taika tuntuimonasti vallan kuin polttavan hänen ruumistaan ja suoniaan, ja öisin,kun hän oli yksin, tuo poltto tuntui kahta vaikeammalta. Kunhan hänvaan olisi saanut sen verran vapautta, että olisi Väinäjoen viileissäaalloissa voinut huuhdella pois taian ruumiistaan! Silloin olisi olluthelpompi kestää vankinaolon raskasta taakkaa.
Pienestä muurin ristikkoikkunasta kuu siivilöitsi sisään vaalean leveänjuovan, joka laskeutui poikittain suuriliuskaiselle permannolle jaolkivuoteelle. Atso katsoi ulos ikkunasta, ja kun hän näki edessääntutun ja rakkaan maiseman: Väinäjoen hopeapinnan, vainiot jaliiviläiskorven, alkoi kumean ja katkeran kaihon oas kalvaa hänensisimpäänsä.