Produced by Tapio Riikonen
Huvinäytelmä 1:ssä näytöksessä
Kirj.
Werner Söderström, Porvoo, 1899.
IISAKKI PERÄKORPI, talollinen, leskimies, 60 vuoden ikäinen.
MIINA, hänen tyttärensä, 20 vuoden ikäinen.
JUHO, hänen poikansa, nuori talollinen.
RIIKA, Juhon vaimo.
LIISA, Peräkorven palveluspiika, 40 vuoden ikäinen.
KYLÄ-MAIJA, vanha akka.
TANAKKALA, vanhahko talollinen.
NIERULAINEN, vanhahko talollinen.
Näyttämö: Talonpoikaismalliin sisustettu kamari, perällä ja sivullaovi. Huonekaluina muutamia tuoleja, pöytä, piironki ja sen päällätualettipeili, arkku nurkassa j.n.e.
PERÄKORPI (noin 60-ikäinen, osittain paljaspäinen ukko, mustat housutja aivina paita päällä. Paidan hihat ovat rikki. Istuu tuolilla, ajeleepartaansa, tirkistellen kuvaansa kuvastimessa, joka on vastapäisellätuolilla. Alkaa pyyhkiä rievulla leukaansa.) — Niin se näkyy olevan,että kun ihminen tulee vanhaksi niin ei enää kykene oikein kunnollapartaansa ajamaan… Kyllähän se muuten aina menisi, mutta kun kädetalkavat niin kovasti vapista ja naama vetäytyy ryppyihin (Katseleekuvaansa peilissä.) On sekin merkillinen Jumalan ihmetyö, että partakasvaa niin kuin synti samalla, kuin päänlaki paljastumistaan paljastuu(Alkaa taas ajella partaansa.)
MIINA (Tulee, astuu tualetin eteen huiviansa laittamaan).
PERÄKORPI. Älä … älä vaan tyr-tyrkkää minua!
MIINA. Teitä!
PERÄKORPI (Viskaa veitsen tuolille ja alkaa pyyhkiä leukaansa.) Äs …saamari, kun tein taas haavan! Onko minulle puhdas paita?
MIINA. Puhdas paita! Mitä te sillä nyt tekisitte, kun ette kotoakuitenkaan mene minnekään?
PERÄKORPI. Kuka sen on sanonut etten minä mene minnekään? Sitä paitsitapasi äitivainajasi joka sunnuntaiaamuna antaa puhtaan paidan, jaolivat ne silloin eheitäkin, liekö nyt yhtäkään.
MIINA. Tottahan laittoi puhtaita paitoja omalle miehellensä, että olisisen saanut vähänkin ihmisten näköiseksi.
PERÄKORPI. Ihmisten näköiseksi! Sinun sanasi menevät liijan syvälle,kuule (Nousee.) Minä olen kuitenkin sinun isäsi, olin sitten kuinkavanha ja ruma tahansa (Nyrkkiä puiden:) Muista se: sinä perit kerran,jos elät, minun rumuutenikin, eikä vaan tavaroitani.
MIINA (Yhä peilaillen.) Pyh!
PERÄKORPI. Laita minulle puhdas paita!… Katso miten likainen jarikkinäinen tämä on.
MIINA. Minä lähden kirkkoon, enkä ehdi sitä enää hakea.
PERÄKORPI. Sano missä niitä on, niin haen kyllä itsekin.
MIINA (Ei puhu mitään, peilailee ja sovittelee vaan huiviaan.)
PERÄKORPI. Kuulitko sinä? Ota se peili mukaasi.
MIINA. Hyvä Jumala, minkälainen vanhus te olette! Silloin kuin lapsennelähtee kirkkoon saadakseen sielullensa ravintoa, silloin teidänpaatunut sydämmenne pakoittaa teitä nostamaan sodan paidoista. Jos teotatte omantuntonne päälle sen, että minä nyt alan paikata teidänpaitojanne ja paikkaan koko kirkonajan, niin minä teen sen paikalla?
PERÄKORPI (Asettuen uudelleen parranajoasemaan ja nauraenpisteliäästi.) Jos minä näkisin sen ihmeen, että sinä paikkaisitminulle paidan, niin kyllä tohtisin sen synnin selkääni ottaa.
MIINA (Pettyneenä.) Sen minä kyllä uskon! (Juhlallisesti.) Älkää,isä rakas, olko niin mammonan orja. Teidänkin olisi jo aikasunnuntai-aamusin ajatella vahan