E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Toim.
Teuvo Pakkala
Mailta ja meriltä 1.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1909.
Hiljaa lainehti meri ja viskeli ikäänkuin leikkien lasinkirkkaita,tummansinisiä laineitansa Tubuain koralliriuttoja vasten. Tubuai onTyyneenmeren muutaman pienen saariryhmän tärkein saari. Lauhkeailmanhenki humisi saarten palmuissa, ja korkeimpia huippuja myötenmetsänpeittoisten vuorten yli kaartui puhdas, päivänpaahteinen taivas.
Kun varjot pitenivät kuuman auringon laskeutuessa taivaanrantaa kohti,kokoontui koko joukko pronssivärisiä reippaita lapsia hiekkaisellekorallirannalle leikkimään. He tavottelivat toisiansa kiinni juostavilistäen avojaloin korallilouhikkoa arkailematta, aivan kuin heidänjalkapohjansa olisivat olleet vuotanahkaa tahi rautalevyä. Väliin hetaas kiikkuivat kokossäikeistä punotuissa köysissä, jotka olivatkiinnitetyt palmujen latvoihin, kiikkuessaan lentäen korkealle ylisiniviheriän lammikon, jonka yli mahtavat puut taivuttelivat latvojaan,sieltä taas heittäytyen guiave- ja appelsinitiheikköön, väistellenrohkeasti ja vikkelästi jaloillaan paiskautumasta puunrunkoja vasten.
Täysikasvuiset miehet lojuivat pitkää pituuttaan appelsini- jabananilehdon varjossa. He katselivat milloin lasten leikkiä, milloinvälinpitämättömästi silmäilivät etäällä näkyviin tullutta purjelaivaa,jota hiljainen tuulenhenki hitaasti kuljetti lähemmäksi. —Toimeliaampia olivat sitävastoin naiset, jotka hioivat kokoskuoriapikareiksi seisten kuultavassa vedessä tai punoivat seppeleitä jatukkakoristeita marantakasvin valkoisista, hienoista kuiduista taiseisoivat korallien välissä vyötäisiin asti vedessä ongenvapa kädessäpyydystäen illalliseksi herkullisia pieniä kaloja. Nämä kastettiinraakoina kokosmaitoon ja suolaveteen ja syötiin sitte paahdettujen taihöyryssä keitettyjen leipähedelmien kanssa.
Ennen oli täällä varjoisassa metsikössä kaikunut "tapa"-kurikoideniloinen läiske, kun vaimot ja tyttöset valmistivat itselleen omattarpeensa haljakoitansa varten leipä- ja bananipuun kuoresta. Jasamalla kun työ naurettaessa ja laulettaessa oli kuin leikkiä, keräytyinuori miesväki heidän ympärilleen auttaen taikinan vaivaamisessa javeistellen leipomakurikoita kovasta kasuarinipuusta.
Tämä kaikki on nyt tähän aikaan ollutta ja mennyttä. Ensinlähetyssaarnaajat, sitten maihin laskevat laivat, varsinkinvalaanpyytäjät, toivat kirjavaväristä karttunia ja muita huokeitakankaita, jotka saarelaisia miellyttivät enemmän kuin yksinkertainenomatekoinen kuitukangas, "tapa". Ja näin se ainoakin todellinen työ,johon he siihen asti olivat oppineet, tuli hylätyksi tykkänään, jajoutenolo, jota luonto myöntää täällä enemmän kuin missään muuallamaailmassa, tuli heille kaikkea muuta mieluisammaksi. Tämä vaikuttimonessa suhteessa turmiollisesti saarelaisiin, mutta heidän luontaistahyvänsuopeuttaan, yksinkertaisuuttaan ja sydämellisyyttään se eikuitenkaan voinut riistää heiltä. Iloisina ja hilpeinä elivät heaurinkoisia päiviään, ja taivaan Jumala, joka oli lahjoittanut heidänkotiseudulleen rikkaitten aarteitten koko runsaudensarven, mahtoivarmaankin olla heistä rakas Isä.
Vähän oli heillä yhteyttä valkoihoisten kanssa, jotka olivat joasettuneet pysyvästi asumaan läheisille saariryhmille ja vieläpäväkivaltaisesti ottaneet valtaansakin osan niistä. Kaksilähetyssaarnaajaa oli rakentanut majansa saaren pohjoisrannalle ja heolivat voittaneet uskolleen saaren suopeamieliset asukkaat. Muttaläheisessä suhteessa heihin oli ainoastaan muuan nuori, sini