Produced by Tapio Riikonen
Kuvaus Savon kansan elämästä
Kirj.
Kauppis-Heikki
WSOY, Porvoo, 1920.
—Jo on hiljainen tuo tyttö. Ei sen itkua kuule tuskin milloinkaan,sanoivat Viijasta noin parin, kolmen vuoden vanhana.
Hän saattoikin viettää päivänsä hyvin vähillä huolehtimisilla, kun vaintiesi, että äiti on kotona ja toi pari kertaa rupeamalla voileiväntytön käteen. Sitten ei ollut taas väliajoilla kiirettä. Tuolla hänlaittaa nyökkerehteli päreentikkuja sillan rakoihin ja kun sai kammantai sukkapuikon, pisti nekin sinne ja itsekseen ilkastellen tirkistitoisella silmällään, näkyykö sitä enää. Toiset niitä alkoivat kohtakaivata.
—Onko Viija nähnyt kampaa?
—On. Ja hän tarttui kysyjän käteen kiinni, taluttaa nujuutti tiettyynpaikkaansa ja iloisena sormellaan osoittaen sanoi: sinne.
Hakijoista oli hupaista, kun se sieltä löytyi, eikä he hennoneet ruvetatuosta torumaan, muuta kuin ihmettelivät vain, että jo se ontarkkamuistinen.
Mutta kun Viijan äiti sairastui, niin ei Viijakaan enää ollut näintyytyväinen. Hän ei olisi muiden hoidettavaksi ruvennut, vaikka hänenäitinsä sanoi, että "minä olen kipeä ja kuolen, jos sinä kovin paljonkiusaat".
Viija ei ymmärtänyt kuolemaa niin miksikään, vaikka se oli jo vuottaennen äidin sairastumista vienyt häneltä isän hautaan. Mutta varsinhirveäksi hän huomasi kuoleman, kun se otti kohta äidinkin. Hän näkikuinka se makasi sängyssä liikahtamatta, kasvot kalpeina ja silmätvähän raollaan, joita ei Viija tuntenut enää samoiksi silmiksi, jotkahäntä äidin polvella istuessa aina niin herttaisesti katselivat.Käsitettyään, miten äidille oli käynyt, raivostui hän itkemään, eikähäntä muiden houkutukset saaneet heti asettumaan. Sitten vasta kunhänen tätinsä, Kivirannan Reeta, tuli Rasilaan surman tekemiä jälkiäkatselemaan, löysi Viija jonkun, johon voi surussaan turvautua. Reetantäytyikin jäädä muutamaksi aikaa hautajaistenkin jälkeen olemaan orvontoverina ja katsomaan talon töitä.
Nyt Viijankin suru vähitellen tyyntyi. Välistä kuitenkin hiljaisinahetkinä alkoi karvastelun tapaista tuntua kurkkulaessa ja sydän sesilloin nykäisi itkun hereille.
—Äitiäsikö sinä yhä vaan itket? kyseli täti, jouduttuaan lohduttamaan.
—Niin, sanoi Viija, ja sydän hytkähti kuin kiirehtiäkseen.
—Elä nyt raukka kovin itke. Parempi elämä se vielä on äidilläsi sielläkuin täällä.
—Vaan eikös ne miehet panneet äitiä arkkuun ja vieneet kirkon hautaan?
—Kyllähän ne niin tekivät, vaan se menee sieltä parempiin asuntoihin,taivaaseen, selitti Reeta.
—Eikö äiti tule tänne milloinkaan? kysyi Viija ja katsoi tätinsäsilmiin odottaen varmaa vastausta.
—Kyllä se ei tule milloinkaan, vakuutti täti.
Orvon sydän hyppäsi vielä ylemmä ja itku kiihtyi entistä katkerammaksi.Turhaan koetteli Reeta lohduttaa. Ei se asettunut muuten kuintoimittamalla nukkumaan ja piti vielä luvata olla siinä luona, muuannemenemättä. Reeta istuikin siinä luona ja ajatteli, että mitä hän osaatehdä tuolle tytölle.
—Kyllä minä otan Viijan luokseni, mietti hän. Liisan kanssa ollessa setuokin ikävä pian haihtuu.
Niin päätti Reeta mielessään, eikä hän ajatellut mitä siihen hänenmiehensä sanoisi, sillä se meni myöten vaikka missä asiassa.Hoitopalkkaa hän ei ajatellut, vaikka hänen kotinsa olikin paljonpienempi Viijan kotia. Reeta luotti siihen, että h