E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1917.
Puhtaana peitti äsken satanut lumi lakean maiseman, jonka halkasitörmäinsä välissä mutkitteleva, pieni joki. Ilma oli raikas ja päiväteki laskua pilvettömälle taivaanrannalle, ennustaen jatkuvia kylmiä.
Lumisen vainion poikki käveli Krankkalan isäntä metsästä päinverkkaisin askelin jokiahdetta ja siinä olevaa kotitaloaan kohti.Hän katseli matalaa taloa pää hiukan kallellaan: onpa todellakinrakennuksen toinen pää vähän vinoon vaipumassa, nyt sen näkee selvästilumista lakeutta vastaan. Ei ole tullut taloa ajoissa kengitetyksi…milloinkapa tässä olisi joutanutkaan, kun kesät ovat kuluneetlohijoella ja talvetkin enimmäkseen virkatoimissa… Eikö, hitto soi,ole läävän kattokin kuin kenolleen vaipumassa…!
Astujan pehmoiset koipisaappaat sihahtivat tuskin kuuluvastinuoressa lumessa ja hän venytti askeleensa sitä verkkaisemmiksi,kuta lähemmäs ahdetta saapui, — kiirettä ei tuntunut olevan. Hän,Krankan Hannu, entinen partiopäällikkö ja nykyinen ruunun lohivouti,oli jo viidenkymmenen korvissa oleva mies, vähän ylikin, ruumiiltaanlihavahko ja hiukan kankea, mutta muuten kyllä vielä varreltaan pystyja ryhdikäs. Poskilihakset, joita reunusti ruskea kokoparta, hyllyiväthiukan hänen ojan yli hypätessään, ja kun hän navetan kupeellepysähtyi, vetäytyivät hänen kulmakarvansa, jotka varjostivat raukeatakatsetta, tyytymättömyyden poimuihin.
Hän kuunteli. Talossa ja sen ympäristössä oli kaikki hiljaista,ainoastaan navetasta kuului lypsyllä olevan piikatytön hiljaistahyräilyä. Mitä se siellä taas renkuttaa? — Niin, tietysti aina vainsitä samaa…!
Lypsäjä hyräili Vesalan voivatasta ja hänen sankariretkistään tehtyärekilaulua. Tietysti sitä, — sitähän ne laulavat heinämatkoilla, sitäpojat kalarannassa, ja kun naiset tuvassa kertovat satuja lapsilleen,niin aina vain Vesaisesta. Niinkuin ei niillä partioretkillä olisimuita miehiä ollutkaan… eikä muut olisi koskaan sotia käyneet…
Krankkalan isäntä istahti rankapinolle ja viskasi viereensä paririekkoa, jotka hän rihmoilta palatessaan oli vyössään kantanut. Taasrupesi häntä kalvamaan se kademieli, jota hän iän tullen yhä useamminoli tuntenut. — Miksei tehty lauluja hänestäkin ja hänen retkistään?Olihan hänkin sodissa ollut ja käynyt useammin partioissa kuin koskaanVesainen. No, olihan hän tosin niihin aikoihin, jolloin yhdessäpartioitiin Vienassa ja Kuolan tuntureilla, vielä nuorempi mies jahiukan hulivili, — Vesainen se piti komennon ja kunniankin, — muttamiehiähän ne olivat sentään muutkin. Ja sen jälkeenhän hän, Hannu,oli monet vuodet rajalla varjellut maakuntaa vainolaisia vastaan, —siitä ei mitään lauleta! Eikä niistä tuimista retkistä, joita hän tekietelään päin rautamarskin ryttäreitä vastaan ja joista leikki olikaukana. Ilkan Jaakosta sieltäkin vain kerrotaan sankarisatuja, tuskinmuistetaankaan Krankan Hannua, joka Santavuorella tappeli ja joka sensodan jälkeen vuosia istui Turun tyrmässä, ollen jo helkkarin likellähirsipuuta, — näiden kotikulmalaisten puolesta… Jos hänen matkojaanjoskus muistetaankin, niin muistetaan niistä vain joku viheliäinenturkkijuttu, juttu Tarhalammin luhdista, — ikäänkuin se nyt olisiollut mikään erinomainen naurun paikka!
Hannu potkasi suuttuneena halon läävän seinään niin että kumahti, jakohta sieltä laulu taukosikin. Mutta itse jäi hän edelleen istumaanrankapinolle ja jatkoi ärtyneitä mietteitään, joita äskeinen käyntinsäVoutilassa oli hänessä vi